Kirjoitin taannoin keppi-ikäisestä nuorimmaisestani. Nyt viime aikoina on tullut huomattua että kyllä, kuusivuotias on myös pelkoikäinen. Oli jo melkein ennättänyt unohtua, poikien kasvettua tästä iästä yli. Pelottaa voivat tässä iässä tietenkin pimeä, yksin olo, koirat ja vieraat paikat, mutta myös se että yläkerta putoaa alakertaan tai että metsän eläimet tulevat yöllä sisään. Pelot tuntuvat nousevan käsityskyvyn laajenemisesta, ja pelätä saattaa itsensä puolesta mutta myös toisten puolesta. Tai kirjan tai elokuvan henkilöiden puolesta. Onhan se murmelityttö Ruusu söpö, eikä kirjassa mitään tapahdu, mutta ENTÄ JOS sinne tuleekin se kotka? Kuusivuotias on entäjossien mestari.
Tapetilla on nyt sota. Vaikka ei uutisia katsotakaan, jostakin tämän ajan levottomuudet ja kumut kulkeutuvat pieniinkin korviin. Olemme nyt koettaneet vakuutella että meillä ei ole sotaa eikä se noin vain alakaan. Mutta tosiasiahan se on, että jossain päin maailmaa on sotaa, ja se on kamalaa. Puheeksi tuli sekin, että ihana isosiskon kaveri on tullut Kongosta, kun siellä oli sota eikä siellä voinut asua. "Hyvä kun se tuli tänne, minä voin leikkiä sen kanssa!"
Ja saahan tästä pelkoiästä äiti aikamoisen sädekehän. "Koskettaminen on hyvä, ei pelota kun pitää kädestä." Ja tämä: "Minä haluaisin olla sinä. Sinä et pelkää mitään!"
Ja-a. Enpä tiedä siitä. Mutta tuleehan kuusivuotiaan seurassa ollessa aika vahva ja rohkea olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti