keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Rauhoitumme

Tänään on se viimeinen työpäivä, lapsilla on huomenna viimeinen koulupäivä. Puoliso on jo lomalla ja roudaa ympäriinsä polttopuita, jätteitä ja sen semmoista mutta ehkä hänkin pian rauhoittuu. Lomien aluksi käymme pelaamassa sulkapalloa ja ehkä koko porukalla uimassa aatonaattona. Luulisin, että ruoat valmistuvat vaikka ihan koko ajan ei kokkaisikaan. Huomenna jaan lapsille siivoustehtäviä ja annan sen jälkeen pelata Sporea niin paljon kuin sielu sietää.

Tilauksessa on kuusi, himmeitä valoja, tuttuja lauluja, rakkaita ihmisiä ja kivoja yllätyksiä. Ehkä joulun sanomia: millaiset lahjat ovat meille merkityksellisimpiä ja millaisia lahjoja voimme itse antaa. Ja että taas on rämmitty tämän pitkän pimeän syvimpään monttuun ja tästä pääsee vain ylöspäin.

Sen kunniaksi, joulurauhaa!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Tenttikalenteri

Olen uskaltanut sanoa jo monelle ihmiselle ääneen, että koetan ensi kesään mennessä tenttiä seitsemän kurssia ja sillä tavalla pätevöityä lisää ammatillisesti. Ehkä tämä asia konkretisoituu lisää, jos laitan tuonne sivupalkkiin kalenterin tenttiprojektista. Jos kaikki menee hyvin ja vektorilaskenta ynnä muut uppoaa päähäni, kalenterin viimeinen päivämäärä olisi jossain kesä-elokuun 2012 tienoilla.

Toiseksi viimeinen

On toiseksi viimeinen työpäivä täällä tällä kertaa. Käyn läpi työstämäämme artikkelia, niin että sen voisi lähettää lehteen viimeistään huomenna. Huomenna pitää tehdä varmuuskopiot kaikista töistä, siivota pöytä ja hylly ja palauttaa puhelin, kone ja avaimet. Sanoa hei hei ihan mukaville kahvipöytäseuralaisille - aika vähän yhteistä tekemistä näiden ihmisten kanssa tietenkin on ollut, kun teemme ihan eri asioita. Mutta henki tässä työyhteisössä on ollut hyvä.

Joulu tulla jollottaa ja sen huomaa kotona hauskasta lahjakuhinasta (lapsetkin piilottelevat tekemiään tai jopa omilla pennosillaan ostamiaan lahjoja, kivaa) ja siitä että pitäisi varmaan ruveta käymään ruokakaupassa ja loppuviikosta tehdä hirvipaisti valmiiksi ja ehkä jotain muutakin pientä. Kaivaa arabiankakku pakastimesta ja kuorruttaa se. Muistaa ostaa omenia ja lohta. Siivota sen verran, että kynttilöille ja koristeille olisi tilaa. Ei tästä pimeästä sydäntalvesta jaksa edes valittaa, mutta pimeää on kun ei ole lunta ja kuukin pienenee pienenemistään ja aurinkoa en muista nähneeni kun viime viikolla Turussa. Kynttilät ja koristeet tulevat tarpeeseen.

Seimiasetelmassa meillä olisi leikkiaasi ja muovilampaita, ja Maria ja Joosef kipsiversioina. Kumasista ostettiin kevättalvella kolme viisasta miestäkin, puuveistoksina, mutta minnekähän minä olen ne piilottanut? Jos pojat alkavat kiipeillä seinillä ennen aattoa, voin ehkä laittaa heidät rakentamaan tallin ja seimen?

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kvanttivarkaan loppuunlukemisesta

Nyt kun olen laittanut tuollaisen erillisen sivun luetuille kirjoille, ei ole tullut kirjoitettua varsinaisia kirja-kirjoitelmia. Nyt on hyvä syy, sillä kun lainasin Hannu Rajaniemen Kvanttivaras –scifiteoksen, sain saatteeksi kirjastonhoitajalta kertoa sitten jos jaksoin lukea sen loppuun. Häntä oli alkanut epäilyttää lukiko kirjaa kukaan ikinä.

Tiivistäen: Jos pääsee sivulle 70, on aika pakotettu hotkimaan loppuun saakka ja jäämään odottamaan seuraavia osia.

Ensimmäiset kymmenet sivut ovat kieltämättä tuskastuttavia. Mikä on totta ja mikä ei, ja kielikuvat ja tyyli tuovat mieleen houreisen scifin muutaman vuosikymmenen takaa. Näiden ylipääsemiseen auttaa se, jos on takana ko. tyylin kirjojen lukukokemusta.

Jonkin matkaa sen jälkeen päästään jo juoneen kiinni mutta äh sitten mennään Marsiin ja suklaatehtaalle ja siellä on se etsivä, ja nyt tulee semmoisella vilinällä uusia termejä, uutta yhteiskunta-ajattelua, uusia aisteja ja vaikka mitä että tulee mieleen William Gibson mutta vaikeampana ja pitää vähän väliä palata taaksepäin tarkistamaan mitä jokin termi tarkoitti tai lukemaan joku pätkä uudelleen kun on vihdoin älynnyt mitä sillä gevulot-aistilla tehtiinkään.

Kun olin enemmän tai vähemmän tajunnut missä mennään, alkoi juoni tuntua kiehtovalta enkä todellakaan jättänyt kirjaa kesken. Tuli mieleen vähän tunnetut eikä juurikaan arvostetut Vernor Vingen avaruusoopperat, joita kuitenkin jollakin tapaa rakastan, ja ehkä liftaaminen Linnunradallakin. Päähenkilöiden suhteet oli kirjoitettu melko saippuaisesti (monet olivatkin toistensa isiä tai äitejä ja romanssejakin oli), mutta tavallaan se sopi tuohon soppaan melko hyvin.

Lopussa tuli monia ahaa-elämyksiä ja loppuun päästyä tekisi mieli tarttua seuraavaan osaan, mutta kas kun sitä ei ole vielä kirjoitettu! Tarina on monisäikeinen, maailma on todellinen kaikessa epätäydellisyydessään ja rakentuu selkeästi ajatelluille menneisyydelle ja maantieteelle joita ei edes kerrota lukijalle yksityiskohtaisesti. En ehkä paljasta juonta liikaa, jos kerron hykerrelleeni sille idealle että tulevaisuuden aurinkokuntaa kansoittaa suureksi osaksi lukuisaksi joukoksi monistettu kopla muutamaa ”vanhan Maan” rosvoa. En paljasta. Tämä on vain yhden juonensäikeen hitunen.

Eli sille joka kestää hankalaa scifiä, toki. Sille joka ei, ei ainakaan joululukemiseksi.

torstai 15. joulukuuta 2011

Etelänmatkalla

Olin kiertomatkalla. Tiistaina aamujunalla Turkuun, videoneuvottelemaan puolen porukan kesken sen toisen puolen kanssa Rovaniemelle. Hyvin saatiin asiat hoidettua, vaikkei istuttukaan samassa huoneessa kuin virtuaalisesti. Ja pääsin käymään tuomiokirkossakin ja Kupittaan paviljongissa.

Seuraavaksi junalla Helsinkiin ja appivanhempien vierashuoneeseen. Seuraavana päivänä puhelinkokoustin helsinkiläisen yhteistyökumppanin kanssa (puhelimellahan voi soittaa vain saman paikkakunnan sisällä) ja menin tenttiin. Tämä tuntui hiukan hassulta. Edellisen kerran olen ollut tenttitilanteessa monta vuotta sitten, varmaan 6-8 vuotta sitten. Ja olin minä niihin aikoihin myös pöydän toisella puolella, tenttiä valvomassa. Enää se ei tuntunut kamalalta, oikeastaan tykkäsin. Isossa laitostentissä en edes kokenut olevani vanha ja silmiinpistävä, sen verran eri tasoista ja eri oppiaineiden väkeä siellä oli tenttimässä asioita alta pois. Tutussa ympäristössä ja tutussa tilanteessa osasi olla niin kuin olisi nuorempi ja vapaampi, joskin pakko oli ajatella se ajatus loppuun ja todeta että vaikka menisikin uudelleen opiskelemaan ihan jotain uutta ja moneksi vuodeksi, ei siitä nuortuisi tai muuttuisi kuitenkaan miksikään. Hauskaa, kun voi ottaa pienen maistiaisen muutaman kurssin muodossa, läheltä omaa alaa, ja hyvä kun voi sitten jatkaa tätä omaa elämäänsä ilman mitään valtaisia muutoksia.

Tentti meni varmaan läpi. Oli hyvä aloittaa helpoimmasta päästä. Nyt odottaa pöydällä hiukan haastavampi opus.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Durban sanoi okei

Viikonloppuna saateltiin mummu kotimatkalle, oltiin kirkolla pakkaamassa ruokaa, makoiltiin kotonakin ja kymmenvuotias avasi hiihtokauden. Kaksivuotias on sen tosin jo avannut pihamaalla.

Durbanissakin pääsivät perille yli vuorokauden myöhässä. Mahtaa nyt väsyttää. Järjestöt moittivat sopua laihaksi, mutta kai tässä vaiheessa voi olla iloinen jos on se laihakin sopu. Ja tarkoitus jatkaa valitulla tiellä. Valittu tie voisi tietenkin olla radikaalimpi, mutta jotenkin minusta tuntuu että globaalin väestön enemmistön painoarvo ja äänenvoimakkuuden jatkuva kasvu on keikauttamassa neuvotteluasemaa uusille ja nopeammille urille. Toivokaamme.

Minua ilahdutti kaksi asiaa. Ensiksi se, että lehdistötilaisuuksia kokouksessa pitivät muun muassa tahot Afrikan ryhmä ja Coordinating Body of Indigenous Organization of Amazon Basin. Uskontokunnat jätti jotain jonka nimi oli Interfaith Declaration on Climate Change project. Tietoisuus ongelmasta on levinnyt laajalle ja todennäköiset kärsijät uskaltavat sanoa ääneen ja osaavat järjestäytyä ryhmiksi toimimaan jopa tällaisen jäykkäliikkeisen neuvottelujättiläisen sisällä.

Toiseksi se, että EU:n ”keksimä” ja ajama kahden asteen tavoite tuli monesta suusta. (Eli ei päästettäisi maapallon vuosittaista lämpötilaa nousemaan yli kahta astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Sen jälkeen kuulemma uhat niin ekosysteemeille kuin ihmisyhteisöillekin todennäköisesti kasvavat.) Jokunen vuosi sitten kahden asteen tavoite oli kuulemma epärealistinen edes neuvottelupöydälle otettavaksi. Nytkin sen toteutumisen odottaminen on aika epärealistista, mutta ainakin se on monille tahoille neuvottelutavoite.

perjantai 9. joulukuuta 2011

On

On pidetty mummua vieraana ja kotimiehenä ja nautittu mummun seurasta.

On lainattu kirjastosta valtava paksu suomennos Leonardo da Vincin työpäiväkirjoista.

On käytetty kaksivuotiasta hakemassa influenssarokotus ja lohdutettu sen jälkeen puoli tuntia kun "vieläkin mua itkettää".

On iloittu siitä, kun vuonna 2008 aloitettu ja vihdoin elokuussa 2011 lehteen lähetetty käsikirjoitus on saanut hyvän arvostelun ja pääsee todennäköisesti painetuksi asti kunhan vuodenvaihteen jälkeen tehdään pieniä korjauksia tekstiin.

On mietitty miten joulukuukin hupenee silmissä.

On hiukan seurailtu tilannetta Durbanissa. Siellä on viimeinen päivä menossa ja jännät paikat. Jotkut istuu vielä käsiensä päällä mutta EU tekee töitä vuorotta neuvotellen kehitysmaatahojen kanssa lyödäkseen läpi lupauksen sitoutumisesta päästövähennyksiin. Uutta rahoitusta puhtaamman kehityksen toteuttamiseen on luvassa ainakin, ja onpa toisesta Kioton sopimuskaudestakin puhuttu. Siis toiveikkaaseen sävyyn. Toivotaan, ettei kaikki lässähdä taas yön hämäryydessä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Lapset ja romu

Jossain yhteydessä pohdiskeltiin evoluutioekologista näkökulmaa kuluttamiseen ja tavaratarpeeseen. Sen mukaan, ja omankin ymmärryksen mukaan, lapsi luonnostaan on ”ahne”, siis haluaa sitä mikä oman yhteisön silmissä on hyvää ja haluttavaa ja mitä muillakin on – mikä saa oman itsen näyttämään toisten silmissä pärjäävältä ja hyvältä. Kaikkea paljon minulle, ja heti.

En näe tässä mitään perisyntistä pahaa, ainoastaan tosiasian. Miten tätä lähtisi muuttamaan, on se kysymys. Käsittääkseni lapsen muuttaminen on mahdotonta. Kyllähän lapsi tietenkin kasvaa aikuiseksi, ja siinä vaiheessa kasvaa myös itsekritiikki, yhteiskuntakritiikki ja oma valinnanvapaus. Mutta tätä ennen ainoa mihin aikuisena pystyy puuttumaan on se yhteisön paine.

Tämä on helppoa, jos lapsen yhteyden ns. todelliseen maailmaan pidetään vähäisinä ja perheen omat arvot ovat enemmän aineettomia. Jos se mitä toiset ympärillä pitävät itselleen hyvänä ja haluttavana ovat vaikkapa pitkät keskustelut, lautapelit, luontoretket, osaaminen, luova toiminta, yhteisöllinen osallistuminen, omastaan jakaminen ja muu sellainen. Mutta kun soppaan lisätään koulu, harrastepiirit ja naapurusto, ollaankin loputtomien keskustelujen ja kompromissien äärellä. Olette ehkä huomanneet. Pleikkarit, peliaika, I-pod, ne tietyt kengät, oma huone, ei noin ruma auto, lomamatkat, huvipuistot jne jne jne. Suklaajoulukalenterit.

Kompromisseilla ja keskustelulla meillä mennään, mutta suklaakalenterien kohdalla tuli mitta täyteen. Kun meillä nyt on ollut niitä pahvilaatikoita koosta XXS kokoon XXL, teippasin yhteen kuusi pientä laatikkoa, nikkaroin niihin vaaka- ja pystysuuntaiset väliseinät, leikkasin pahvilaatikoiden läpät sopivista kohdin puoliksi ja teippasin koko komeuden ympärille nätin pöytäliinan. Koristeltiin lasten kanssa huopasydämillä ja tarroilla, laitoin joka lokeroon paperilautasliinoihin käärityt pikkunamit (neljä per luukku, kun on neljä avaajaakin), ja solmin läpät kevyesti villalangoilla.

Siitä tuli toivottavasti useita käyttökertoja kestävä koko lauman yhteinen joulukalenteri. Tähän nikkarointiin meni yhteensä pari tuntia. Sovittiin, että ekan luukun avaa vanhimmainen, ja siitä sitten ikäjärjestyksessä alaspäin. Tällä tavalla jouluaaton luukun, sen halutuimman, avausoikeus jää kaksivuotiaalle joka ei asiasta vielä mitään ymmärrä. Jouluaaton luukun takaa löytyy pyyntö kurkistaa tuhka-astian taakse vanhan hellan sisään. Siellä seisoo imelästi hymyilevä suklaajoulupukki. Tai ehkä sittenkin neljä.

Tämäkin menee kompromissien joukkoon, mutta pointtini koettaa olla se, että itse tekemällä ja soveltamalla pystyy ainakin vähän säästämään rahaa ja luonnonvaroja, ja silti voi saada hyvän mielen ja suun makeaksi.

torstai 1. joulukuuta 2011

Aamun TV-lähetys

Putkimies oli aamulla kauan odotetulla konsultaatiokäynnillä viemärikameran kanssa. Kun ekaluokkalainen kömpi puoliunessa katsomaan kameran näyttöä, totesi setä että on se kumma kun herätetään kesken unien katsomaan viemäreitä.

Mutta ei, kiinnostavaahan se oli. Jännä oli katsoa talon putkistoa. Muun muassa opimme sen, että akuuttia hätätilaa ei ole. Heti lattian alta toki putket ovat alkuperäiset valurautaputket ja kivijalan ulkopuolelta vanhaa betonia. Ja vesi seisoo paikoitellen. Mutta ei mitään vaahteranjuuriviidakkoa tai vuotoja - ainakaan vielä. Mutta toki suositteli tekemään järkevällä aikataululla remonttisuunnitelmaa. Se oli jo tiedossa itselläkin.

Vuonna 2008 me siirrettiin lämminvesivaraaja talon alle vesimittarihuoneeseen, nurkkaan eristettyyn koppiin ilman virallista viemäröintiä (ylivuotovedet vanhaan pohjavesien tarkastusmontuun), "väliaikaisesti". Tämä rakennelma on vaivannut minua siitä lähtien, ja kyllä putkimieskin kehotti mielellään jo ennen seuraavaa lumien sulamiskautta hommaamaan tilaan uuden ikkunan niin että päästäisiin koko vuodeksi plussan puolelle, ja vaihtamaan varaajan mielellään makaavaksi ja korkeammalle irti maasta. Kunnon viemäröinnillä, ja tarkastusmonttuun mielellään pieni kaivonrengas ja ehkä jopa pumppu liikoja vesiä pois työntämään. Kuulemma puhutaan kustannuserässä muutama tuhat.

Pakkohan tämä olisi tehdä. Ja pakko tulee olemaan ainoa motivaattori tuohon hommaan. Intoa ei ole. Eikä rahaa.