sunnuntai 19. elokuuta 2018

Ekat päivät

No tässä sitä taas ollaan - tutustumassa yhteiseen eloon uuden vaihto-oppilaan kanssa. Maustetta soppaan antaa se, että oma poika 17v on lähdössä kymmenen päivän päästä itse vaihtoon.

Tuntuu ihmeen helpolta, ainakin tänään. Haimme lisälapsen lentokentältä eilen. 16-vuotias thaimaalaistyttö puhuu hiljaisella äänellä mutta puhuu, välillä jopa oma-aloitteisesti. Nuorimmainen ottaa hyvin kontaktia ja täällä on käynyt jo kaksi muuta pientä tyttöä tutustumassa tulokkaaseen. Meistä puolison kanssa tilanne tuntuu paljon helpommalta kuin viime kerralla pari vuotta sitten. Tuntuu että kamalasti ei tarvitse muuttaa omia rutiinejaan, eikä jännittää. Katsotaan millaisia kriisejä saamme aikaan vuoden mittaan.

Se on tärkeää, että koulu alkaa sujua hyvin. Ainakin tämä tapaus on kiinnostunut suomalaisesta koulusysteemistä ja selkeästi opiskelemiseen taipuvainen. Koulun alun alkamisesta tiedämme enemmän ensi viikonloppuna.

perjantai 17. elokuuta 2018

Luonnoslaatikosta: Mallioppimista ja oppimisen malleja

Kaksi teiniä 15-17 -vuotiaaksi saattaneena olen tehnyt sen huomion, että tuossa iässä niihin saattaa iskeä joku kummallinen MATKIMISIKÄ. Hyvin samankaltainen kuin 2-4 -vuotiailla monesti on. Sellainen, jossa hakeudutaan vanhemman seuraan, kysellään, ehkä haastetaankin ja kyseenalaistetaan, mutta myös kokeillaan niitä juttuja mitä vanhempi tykkää tehdä, otetaan mallia. En tiennyt että tällainen vaihe on tulossa. Joko olemme tehneet jotain oikein, tai sitten tämä on ihan normaalia aikuisuuteen kasvavan nuoren käytöstä mutta jostakin syystä siitä ei puhuta. Voisiko olla niin, että samoin kuin synnytyskertomukset tuppaavat olemaan kamalia verilöylyjä vaikka synnytys usein onkin rauhallinen ja voimaannuttava hetki, teineistä tehdään puheissa vaikeita ja vihollisia vaikka he usein ovatkin hauskoja, vilpittömiä, innokkaita kasvamaan ja halukkaita ottamaan mallia vanhemmistaan (vaikka sitten salaa).

Tässä tullaan tietty siihen haastavaan tietoon, että olisi oltava hyvä malli.

Teinin kanssa oleminen on mielestäni muutenkin aika lähellä pienen lapsen kanssa olemista. Teinille on hyväksi jos hänet hukutetaan yltäkylläisyyteen mitä ihmisenä olemiseen tulee: jos hänet mahdollisuuksien mukaan otetaan luontevaksi osaksi omaa tekemistä ja arkea, annetaan hänelle huomiota, aikaa, juttuseuraa, fyysistä läheisyyttä, tekemistä, työtä, ihmisiä, sukulaisia, pohdintoja. Sanoitetaan maailmaa ja elämää niin kuin ihan pienellekin.

torstai 16. elokuuta 2018

Elokuu 2018

Järkätty taloa kun yksi vaihtari pian tulee ja aika pian sen jälkeen toinen lähtee. Kannettu sänkyjä huoneista toiseen ja imuroitu.

Nuorimmainen käynyt ekan kerran yleisurheilukisoissa. Jännää oli. Näen, että kohta hänelläkin on seuran verkkarit ja kisaa käydään useammin kuin kerran kesässä.

Vanhimmaisen kesäbemari on pihalla ja siitä koetetaan vaihtaa moottorin kansi. Tai sylinterin kansi. Tai jotain. Neiti 19v nauttii saadessaan purkaa, ryömiä auton alle, ostaa vanhoja moottorinosia, ajaa peräkärryllä niitä hakemaan, ja mustata kätensä. Jotenkin viehättävää.

Leikkauksesta viisi viikkoa. Olo on hyvä. Tuntuu että olen toipunut. Koetan olla innostumatta liikaa siitä, jos olo olisikin parempi kuin ennen operaariota. Ehkä minäkin aloitan vuoden päästä aikuisten yleisurheilukoulussa?

tiistai 14. elokuuta 2018

Luonnoslaatikosta: Oma erityinen paikka

Olin mukana tapaamisessa, jossa odottajat keskustelivat ja saivat tietoa synnytykseen liittyen. Kutsukaamme sitä vaikkapa sellaiseksi epäviralliseksi kolmannen sektorin järjestämäksi synnytysvalmennukseksi. Ilta loppui ihanaan rentoutus / visualisointiharjoitukseen, jossa ideana oli hakea mielikuvista, muistoista tai haaveista OMA ERITYINEN PAIKKA, jossa olo on hyvä, rento, turvallinen ja luottavainen. Tämän paikan tuntua, hajua, ääniä, lämpötilaa ja kaikenlaisia yksityiskohtia haettiin mieleen samalla kun vahvistettiin paikkaan liittyvää positiivista mielentilaa.

Ihan hassua oli, kun rupesin miettimään tosielämän lempipaikkojani. Onhan niitä kaikkia luonnonkauniita ja takkatulen rätinöitä, mutta minulle tuli etsimättä mieleen neljä, ehkä viideskin. Ja väitän, että nämä eivät ole niitä kaikkein yleisimpiä tässä yhteydessä visualisoituja ympäristöjä. Ensinnä tuli mieleen Hipposhalli - Jyväskylän suurin ja vanhin yleisurheiluhalli. Seuraavana suuret kirjastot. Seuraavana suuren sairaalan käytävät, aulat ja odotustilat. Heti perään Brysselissä koetut Euroopan neuvoston kokousrakennuksen suuret kokoussalit taka- ja sivukäytävineen. Ja jos mielikuvassaan ei ole kiire eikä paljon kantamista, joku iso ja siisti eurooppalainen lentoasema, vaikka Amsterdam, kuuluu samaan kategoriaan.

En ehkä käyttäisi näitä synnytyksen aikana, mutta näköjään tässä elämäntilanteessa kaipaan paeta - mielessä tai tosielämässä - paikkaan ja tilaan jossa:

a) äänimaailma on hillitty mutta anteeksi antava - omat yskähdykset tai asennon vaihtamiset eivät kuulu kaikelle kansalle
b) lämpötila ja valaistus ovat neutraaleja
c) kukaan ei tiedä missä olen (no ok, joskus tosielämässä puoliso tietää että olen urheiluhallilla, mutta periaatteessa)
d) kukaan ympärillä ei tiedä kuka minä olen
e) tunnelma on keskittynyt ja toiminta ympärillä on tavoitteellista - mutta minun ei tarvitse ottaa siihen osaa
f) tähän liittyen: ympärillä on ihmisiä, mutta he kaikki ovat keskittyneet omiin asioihinsa ja voin olla suht varma ettei minua puhutella
g) minulla ei ole mitään pakollista tehtävää, olen yksin ajatusteni, lukemiseni ja kirjoittamiseni kanssa
h) minulta ei odoteta mitään tietynlaista käytöstä tai tekemistä, saan olla ihan oma itseni
i) puhelin on joko äänettömällä tai kiinni - kukaan ei saa minua kiinni ja tiedän ettei minun tarvitse vastata yhteenkään viestiin tai puheluun - minun ei tarvitse PUHUA

Tästä saattaisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tämmöiset ehdot eivät arjessa täyty riittävän usein. Ja sellaisen, että on järjestettävä säännöllisesti mahdollisuuksia viettää aikaa kirjastoissa.

Luonnoslaatikosta: Akana - Kun synnytys pelottaa

Kun lukemalla luin synnytys- ja vauvavuosi -aiheista kirjallisuutta, alkoi kyllä jyvät erottua akanoista. Olen koettanut noille "Luetut" -alasivuille mainita jotakin kaikista luetuista opuksista, mutta tuntui että olisi hyvä kirjoittaa joistakin laajemminkin.  Tämä kirjoitus on siis yhdestä joka mielestäni menee kategoriaan "akana". Kyseessä on siis tuore kirja "Kun synnytys pelottaa" (Rouhe, Saisto, Toivanen, Tokola). Etukäteisoletus oli että tässäpä hyödyllinen kirja, vieläpä tuore ja suomen kielellä. No joo. Hämmästyttävän negatiivisesti suhtauduin kirjaan kun sain sen luetuksi asti.
Mielestäni siinä kirjoitetaan synnyttäjälle hyvin ulkokohtaisesti ja kylmästi, ja asenne on tosi vahvasti potilas-hoitohenkilöstö -asenne. Synnytys kuvataan voimakkaasti hoidetun  sairaalasynnytyksen kannalta. Puhutaan "supistusten hoidosta" ja kun synnyttäjä soittaa sairaalaan pyydetään "kuvailemaan oireita". Synnytyksen kulusta ei kerrota paljonkaan, esimerkiksi synnytyksen aikana erittyvistä hormoneista ei puhuta, etenkään endorfiinituotannosta. Sanotaan vaan epämääräisesti että synnytyksen edistyessä synnyttäjä turtuu (!?) kipuun. Myös keisarinleikkauksen riskeillä ja ongelmilla oikein mässäillään kirjassa. Jos olisin synnytyspelkoinen ja tahtoisin sen leikkauksen, pelkäisin kirjan jälkeen sekä synnytystä että leikkausta!

En myöskään pitänyt siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus oli riisuttu melkein pelkäksi psykologiaksi. Kun ilmeisesti henkilökohtaisella aivokemialla on aika paljon sanansijaa siitä puhkeaako masennus vai ei tietyissä oloissa. Tai siis miten aivokemia reagoi hormonaalisiin muutoksiin. Totta kai ympäristöllä ja omilla varhaisilla kokemuksilla on osansa.
Oli kirjassa hyvääkin. Siinä puhuttiin jotenkin niin että (samoin kuin ruumiin sidokset ja kudokset) raskauden aikana MIELEN RAKENTEET MUUTTUVAT JOUSTAVAMMIKSI, niin että tulevan äidin on ylipäätään mahdollista muuttaa minäkuvaansa ja käsitystään kaikesta muustakin ja on mahdollista valmistautua siihen vauvan tulkitsemiseen ja tietynlaiseen ajatuksenlukuun. Se oli hienosti ilmaistu enkä ollut sitä ennen ajatellut. Samoin tekstissä rohkaistiin pohtimaan omaa kiintymyssuhdemalliaan (mikä varmaan aika monella on epämiellyttävä kokemus, ei vähiten sitä varten miten sitä ehkä huonoa mallia huomaa toteuttavansa omassa kasvatustyössään). Ja yhdessä luvussa joku kirjoittaja puhui paljon synnytyksen kulun yksilöllisyydestä ja synnytyskokemuksen yksilöllisyydestä. Ja sanoi ettei ole ennakko-oletuksia siitä mitä synnytyksessä pitäisi tehdä tai miten olla - synnytyshuone on niitä ainoita paikkoja nyky-yhteiskunnassa jossa saa olla oma itsensä. (Tämä taas oli ihan ristiriidassa toisen kirjoittajan synnytys -kuvauksen kanssa...) Ehkä kirjan isoin ongelma olikin se että kirjoittajia oli monia ja jonkun heistä tyyli ei vaan sopinut minulle.

En suosittele synnytyspelkoiselle! Mieluummin Malla Rautapartaa joka sentään kirjoittaa äidille lämminhenkisesti, ja haluaa vahvistaa äidin omia voimavaroja ja käsitystä siitä että synnytys voi olla hyvä kokemus eikä mitään mistä tarvitsee "selvitä". Tai Janet Blaskaksen klassikko "Aktiivisynnytys". Tai jos englanninkieli ei ole este, niin Ina May Gaskinin iki-ihana Ina May's Guide to Childbirth.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Luonnoslaatikosta: Lasten pilaamisen vaikeudesta

Menneiltä viikoilta pari vanhemmille armoa antavaa tekstiä.

Perheen tyyli sattaa altistaa mielenterveydellisille ongelmille, mutta monilla muilla tekijöillä on myös suuri merkitys.

Ja ympäri maailman nähdään valtavalla kirjolla tapoja kasvattaa ja kasvaa - ja yleisesti ottaen lapsista tulee ihan tolkun ihmisiä.


Luonnoslaatikosta: Kyllä lastenlääkäri tietää

Teinipoika halusi taannoin katsella söpöjä kuvia itsestään vauvana ja kaiveli esille oman kirjansa (johon on koottu kaikkia vauvaiän muisteloita ja sen jälkeen kirjoitettu lähinnä syntymäpäivisin). Kirjan välissä oli myös lastenlääkärin lausunto sairaalan "lähtötarkastuksesta". Paperin luonnehdinta pojasta oli NAPAKKA, HYVÄKUNTOINEN JA NÄLKÄINEN.

Hihii! Niinhän se on edelleen.

Pakko oli kaivella papereita ja tarkistaa mitä toisten lasten vastaavissa lukee. Ja on ne neroja ja selvännäkijöitä ne lastenlääkärit!

Pikkuveljellä luki REIPAS, TYYTYVÄINEN JA HYVÄNVÄRINEN.

On se! Kun katsoin niin hyvän värinenkin.

Vanhimmaisella luki UNELIAS. HYVÄKUNTOINEN, PIENI, HYVÄN VÄRINEN.

No teinitytöillä on tapana olla uneliaita pitkälle päivään, ja hyväkuntoinen se on jos kuka. Pienuudesta en menisi enää sanomaan.

Nuorimmaisen selonteko oli pidempi. YLEISTILA HYVÄ. SOLISLUUT EHJÄT, LONKAT SIJOILLAAN. TARTTUU, MOROTTAA, ASKELTAA.

Refleksit ovat tähän ikään mennessä onneksi jo haihtuneet eli morottaminen tarkoittaa korkeintaan tervehtimistä ja tarttuminen ja askeltaminen tehdään ihan tarkoituksella, mutta (onneksi) yleistila on pysynyt hyvänä!