Takaisin kivikaudelle II

Jatkoa muutaman päivän takaiseen kirjapohdintaan.

Minulla on jännä olo, sellainen että pari vuotta sitten alkanut kasvatusperiaatteitteni mietintä ja tästä alkunsa saanut matkailuni ”kiintymysvanhemmuuden” kirjallisuusviidakossa olisi päätymässä jollekin väliasemalle, nimeltään ”tämä olisi tavoittelemisen arvoista”. Josta voisi ehkä lähteä seuraamaan uutta raidetta, jonka nimi on ”miten tähän tavoitteeseen on mahdollista päästä”. Jean Liedloffin kirja The Continuum Concept – In Search of Happiness Lost on siis näköjään minullekin, myös monelle muulle, todella merkityksellinen opus.

Tässä on listattuna joukko periaatteita, joita olen itsekin haparoiden ajatellut hyvän elämän, hyvän vanhemmuuden ja hyvän yhteisöllisyyden rakennusaineiksi. Jean on ne nähnyt ja ylös kirjannut kivikautista elämää viettävän yequana-kansan parissa. Hän lähti viidakkoon timantteja etsivän ryhmän valokuvaajaksi, mutta joutuikin asumaan yhteisöön, jossa vauvat, lapset, aikuiset ja vanhukset olivat onnellisia, ja ihmiselämä oli merkityksellinen ja täysi. MITÄ MITÄ MITÄ?? Miten tämä on mahdollista?

1. Perusperiaate: ihmislapsi syntyy sosiaalisena ja hyvää tarkoittavana ja pysyy sellaisena koko ikänsä

Lapsi kaipaa kasvaa osaksi yhteisöään, ja tässä tarvitsee alkuun loputtomasti syliä ja läheisyyttä, ja myöhemmin jatkumona osallisuutta eri-ikäisten toiminnan seuraamiseen, ja valmiuksien antaessa myöten aina seuraavan ja seuraavan ikäryhmän toimintaan osallistumista.

 2. Vauva-ikä - syliaika

Vauva on aina sylissä (äidin, muiden aikuisten tai varttuneempien lasten), nukkuu äidin kanssa, imetetään kun hän haluaa, saa totutella perheen ruokaan kun siitä itse kiinnostuu. Vauva kulkee muiden mukana toisten hoitaessa omia asioitaan – hän on aina toiminnan keskipisteessä, harjaantuu fyysisesti ollessaan koko ajan kannettuna, oppii ihmissuhteita, kieltä, toimintoja ja elämänarvoja seuraamalla, katselemalla ja kuuntelemalla. Vauva kaipaa luontaisesti tätä – läheisyyttä, fyysistä aktiviteettia ja kasvun mallia, ja on rauhallinen ja ”helppo” näitä saadessaan. Täyden syliajan saanut lapsi omaa vahvan perusturvallisuuden tunteen ja tiedon omasta merkityksellisyydestään, ja lähtee liikkeelle henkisesti vahvana ja rohkeana. Tähän liittyy myös se, että lapsi ei ole kuitenkaan KESKIPISTEENÄ, eli häneen ei kiinnitetä enemmän huomiota kuin tarpeen on.

 3. Taaperon ja lapsen elämä – ulospäin suuntautuvaa ja liikkuvaa

Kun vauva lähtee liikkeelle, hän on usein varttuneempien lasten hoidossa purkamassa energiaansa. Hän tulee äidin luo syömään kun on nälkä ja nukkumaan kun väsyttää.

 Lapsi on päätäntävaltainen heti kun hän oma-aloitteisesti tekee itseään koskevia ratkaisuja. Mutta pientä lasta ei kuormiteta kysymyksillä ja vaihtoehdoilla – hän kulkee mukana siellä minne hänet viedään, leikkii tavaroilla joita on esillä ja syö sitä ruokaa mitä on tarjolla. Vanhemmat ja koko yhteisö ei toimi lasten ehdoilla, vaan tarjoavat vankan auktoriteetin joka näyttää mallin toiminnasta, arvoista, käytöksestä. Lapsen oletetaan automaattisesti seuraavan esimerkkiä – poikkeamista saatetaan huomauttaa, mutta niitä ei oteta vakavasti eikä ajatella että lapsi on huonokäytöksinen/ilkeä/pahantahtoinen.

Lapsia ei käsketä ja kielletä, heidän oletetaan toimivan toisten esimerkin mukaan. Esimerkiksi äiti ei vahdi seuraako hänen lapsensa häntä polulla, hän automaattisesti olettaa näin tapahtuvan – ja näin tapahtuu.

Lapsen ajankäyttöä ei kontrolloida – lapset ovat vapaita, toki kuljettavat pikkusisaruksia mukanaan touhuissaan. Lapset osallistuvat yhteisön puuhiin oman kiinnostuksensa ja taitojensa mukaan. Usein lapset ovat mukana töissä 4-vuotiaasta ylöspäin, heti kun johonkin pystyvät. Vanhemmilla lapsilla mahdollisuudet osallistua yhteisön toimiin kasvavat nopeasti taitojen karttuessa, ja tämä on lapsella tavoiteltava asia.

Lapsia ei varoiteta vaaroista ja heidän itsesäilytysvaistoonsa luotetaan. Vahinkoihin ja vammoihin suhtaudutaan melko välinpitämättömästi, vaikka sairasta lasta hoidetaankin kaikin mahdollisin keinoin.

4. Aikuisuus

 Lapsen tavoite on kasvaa aikuiseksi ja yhteisönsä osaavaksi jäseneksi. Aikuisuus on tavoiteltava asia. Tällöin lapsella on selkeä malli mitä kohti kasvaa, ja aikuisella tunne omasta merkityksellisyydestään ja arvokkuudestaan.

5. Perheet - yhdessä

 Elämää eletään yhdessä perheen, suvun, naapureiden ja koko yhteisön kanssa. Työtä tehdään yhteisön hyväksi. Yhteisön jokaisesta jäsenestä pidetään huolta. Yksinäisyys tai yksilön henkinen pahoinvointi ei ole hyväksyttävä asiaintila. Perheen aikuiset ovat vakaa auktoriteetti, he tietävät miten elämä eletään, ja elävät tietämyksensä mukaan.

 6. Ruoka

 Silloin syödään kun on nälkä ja sitä mitä on saatavilla. Perheellä on kuitenkin myös yhteinen ruoka-aika päivittäin. Ruokavalio on aika kivikautinen - enimmäkseen hedelmiä, juureksia, kalaa, jonkin verran lihaa.

 7. Työ ja toimeentulo

 Työ ei ole irrallaan vapaa-ajasta. Työ voi olla jotain jota on pakko tehdä, tai jotain joka on mieluista tehdä. Tylsyyden sietäminen ei kuulu ihmisluonteeseen – tylsyys on merkki siitä, että toimintaa pitäisi muuttaa. Pakolliset asiat voi hoitaa yhdessä, tai rennosti, tai muuttaen esim. korjaustyön taiteen tekemiseksi ja sitä kautta luovaksi toiminnaksi. Työn aikana voi hoitaa sosiaalisia suhteita, kertoa juttuja, nauraa, nauttia elämästä. Työn hedelmät jaetaan koko yhteisön kesken, niin ettei hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen aiheuta kateutta tai katkeruutta ja että jokaisen taidot hyödyttävät kaikkia muitakin. Lapset osallistuvat työhön kiinnostuksensa ja taitojensa mukaan.

 8. Kontrolli ja spontaanius

Toisten ihmisten valintoja ja elämää ei arvostella. Toisia ei kontrolloida tai manipuloida. Tylsyyttä ei siedetä ja päähänpistoja noudatetaan.

9. Muutokset ja ”kehitys”

 Elämän, ihmisen ja yhteiskunnan ajatellaan olevan valmis ja hyvä. Muutoksiin ei ole tarvetta. ”Kehitys” ei ole tarpeen. Tästä hetkestä voi ottaa ilon irti, tässä tilanteessa voi olla onnellinen ja tyytyväinen. Tähän liittyy myös se, ettei ajatella että nuorempi sukupolvi ratkaisee tämänhetkiset ongelmat, tai että vanhempi, kalkkeutunut sukupolvi tarvitsee syrjäyttää.

10. Hengellisyys

Hengellisyys on osa ajattelumaailmaa, yhtä todellinen kuin näkyvä maailmamme. Hengellisyys vaikuttaa arkielämässä ja näkyy mm. erilaisina yhteisöllisinä rituaaleina.

11. Juhlat

Juhlat eivät paljon eroa arkielämän menosta, mutta juhla on tilaisuus syödä paremmin kuin arkena ja juoda pää täyteen. Parempi syöminen ja viina eivät siis kuulu arkielämään.

Kysyn itseltäni: Kuulostaako helpolta?
Vastaan itselleni: Ei.
Kysyn kuitenkin: Kuulostaako tavoittelemisen arvoiselta?
Vastaan tähän: Kyllä.

 Millaisilla askelilla eteenpäin ja voiko yksi ihminen tai yksi perhe yksin ryhtyä elämään kivikauden elämää?

PS. Voi olla että osa tulkinnoista on mennyt metsään. Suosittelen joka tapauksessa lukemaan kirjaa itse.

PPS. Ja toki, kirja pohjautuu yhden ihmisen kokemuksiin ja tulkintoihin, on yliromantisoiva, ja antaa liiankin negatiivisen kuvan lapsen kasvamisesta länsimaisessa yhteiskunnassa. Ja varmaan psykologinen teoriakin on kehittynyt 70-luvun jälkeen.