Viikonloppuna saateltiin mummu kotimatkalle, oltiin kirkolla pakkaamassa ruokaa, makoiltiin kotonakin ja kymmenvuotias avasi hiihtokauden. Kaksivuotias on sen tosin jo avannut pihamaalla.
Durbanissakin pääsivät perille yli vuorokauden myöhässä. Mahtaa nyt väsyttää. Järjestöt moittivat sopua laihaksi, mutta kai tässä vaiheessa voi olla iloinen jos on se laihakin sopu. Ja tarkoitus jatkaa valitulla tiellä. Valittu tie voisi tietenkin olla radikaalimpi, mutta jotenkin minusta tuntuu että globaalin väestön enemmistön painoarvo ja äänenvoimakkuuden jatkuva kasvu on keikauttamassa neuvotteluasemaa uusille ja nopeammille urille. Toivokaamme.
Minua ilahdutti kaksi asiaa. Ensiksi se, että lehdistötilaisuuksia kokouksessa pitivät muun muassa tahot Afrikan ryhmä ja Coordinating Body of Indigenous Organization of Amazon Basin. Uskontokunnat jätti jotain jonka nimi oli Interfaith Declaration on Climate Change project. Tietoisuus ongelmasta on levinnyt laajalle ja todennäköiset kärsijät uskaltavat sanoa ääneen ja osaavat järjestäytyä ryhmiksi toimimaan jopa tällaisen jäykkäliikkeisen neuvottelujättiläisen sisällä.
Toiseksi se, että EU:n ”keksimä” ja ajama kahden asteen tavoite tuli monesta suusta. (Eli ei päästettäisi maapallon vuosittaista lämpötilaa nousemaan yli kahta astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Sen jälkeen kuulemma uhat niin ekosysteemeille kuin ihmisyhteisöillekin todennäköisesti kasvavat.) Jokunen vuosi sitten kahden asteen tavoite oli kuulemma epärealistinen edes neuvottelupöydälle otettavaksi. Nytkin sen toteutumisen odottaminen on aika epärealistista, mutta ainakin se on monille tahoille neuvottelutavoite.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti