Jossain yhteydessä pohdiskeltiin evoluutioekologista näkökulmaa kuluttamiseen ja tavaratarpeeseen. Sen mukaan, ja omankin ymmärryksen mukaan, lapsi luonnostaan on ”ahne”, siis haluaa sitä mikä oman yhteisön silmissä on hyvää ja haluttavaa ja mitä muillakin on – mikä saa oman itsen näyttämään toisten silmissä pärjäävältä ja hyvältä. Kaikkea paljon minulle, ja heti.
En näe tässä mitään perisyntistä pahaa, ainoastaan tosiasian. Miten tätä lähtisi muuttamaan, on se kysymys. Käsittääkseni lapsen muuttaminen on mahdotonta. Kyllähän lapsi tietenkin kasvaa aikuiseksi, ja siinä vaiheessa kasvaa myös itsekritiikki, yhteiskuntakritiikki ja oma valinnanvapaus. Mutta tätä ennen ainoa mihin aikuisena pystyy puuttumaan on se yhteisön paine.
Tämä on helppoa, jos lapsen yhteyden ns. todelliseen maailmaan pidetään vähäisinä ja perheen omat arvot ovat enemmän aineettomia. Jos se mitä toiset ympärillä pitävät itselleen hyvänä ja haluttavana ovat vaikkapa pitkät keskustelut, lautapelit, luontoretket, osaaminen, luova toiminta, yhteisöllinen osallistuminen, omastaan jakaminen ja muu sellainen. Mutta kun soppaan lisätään koulu, harrastepiirit ja naapurusto, ollaankin loputtomien keskustelujen ja kompromissien äärellä. Olette ehkä huomanneet. Pleikkarit, peliaika, I-pod, ne tietyt kengät, oma huone, ei noin ruma auto, lomamatkat, huvipuistot jne jne jne. Suklaajoulukalenterit.
Kompromisseilla ja keskustelulla meillä mennään, mutta suklaakalenterien kohdalla tuli mitta täyteen. Kun meillä nyt on ollut niitä pahvilaatikoita koosta XXS kokoon XXL, teippasin yhteen kuusi pientä laatikkoa, nikkaroin niihin vaaka- ja pystysuuntaiset väliseinät, leikkasin pahvilaatikoiden läpät sopivista kohdin puoliksi ja teippasin koko komeuden ympärille nätin pöytäliinan. Koristeltiin lasten kanssa huopasydämillä ja tarroilla, laitoin joka lokeroon paperilautasliinoihin käärityt pikkunamit (neljä per luukku, kun on neljä avaajaakin), ja solmin läpät kevyesti villalangoilla.
Siitä tuli toivottavasti useita käyttökertoja kestävä koko lauman yhteinen joulukalenteri. Tähän nikkarointiin meni yhteensä pari tuntia. Sovittiin, että ekan luukun avaa vanhimmainen, ja siitä sitten ikäjärjestyksessä alaspäin. Tällä tavalla jouluaaton luukun, sen halutuimman, avausoikeus jää kaksivuotiaalle joka ei asiasta vielä mitään ymmärrä. Jouluaaton luukun takaa löytyy pyyntö kurkistaa tuhka-astian taakse vanhan hellan sisään. Siellä seisoo imelästi hymyilevä suklaajoulupukki. Tai ehkä sittenkin neljä.
Tämäkin menee kompromissien joukkoon, mutta pointtini koettaa olla se, että itse tekemällä ja soveltamalla pystyy ainakin vähän säästämään rahaa ja luonnonvaroja, ja silti voi saada hyvän mielen ja suun makeaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti