Synnytyskertomus (pitkä)

Tässä lupaukseni mukaan neidin synnytyskertomus. Pitkä on.

***

Raskausviikkoja oli siis kasassa 39+6, eli laskettu aika oli jo ihan kohta. TOINEN laskettu aika oli tasan viikon päästä – se alkuperäinen, johon luotin ehkä hiukan enemmän. Kaikki aiemmat lapsemme olivat syntyneet viimeistään viikko ennen laskettua aikaa. Neuvolan täti oli tehnyt sisätutkimuksen viikko aiemmin, ja silloin oli kohdunsuu ollut jo noin 4 cm auki ja vauvan pää laskeutunut lähtövalmiiksi. Eli koko perhe oli ollut viikon enemmän kuin lähtövalmiina. Joka päivälle (ja yölle) mietittiin mahdollinen lastenhoitoapu.

Viikko meni kuitenkin ilman mitään ihmeempiä – vauva tuntui toki olevan tosi alhaalla ja muutenkin oli sellainen aika irtonainen olo, mutta ei kummempaa. Äitini tuli maanantai-iltana junalla ”vauvaa katsomaan ja perhettä hoitamaan”, mutta eipä ollut vauvaa katsottavaksi, perhettä ja sotkuista huushollia onneksi riitti. Monena iltana viikon aikana supistukset alkoivat, ehtivät muuttua säännöllisiksikin, mutta loppuivat viimeistään kun menin nukkumaan. Voimakkuus ei ollut missään vaiheessa sellaista, että olisi tuntunut tarpeelliselta lähteä sairaalalle näytille.

Keskiviikkoiltana päätin lähteä lasten kevätjuhlaan ja siellä aloin taas laskea supistuksia samalla kun vastailin tuttavavanhempien kysymyksiin että juu tässä edelleen ollaan. Kun olin laskenut kello seitsemästä yhteentoista, oltiin saatu lapset yöpuulle ja puolison artikkelin korjaukset lähetettyä, päätin soittaa sairaalalle ja sanoivat että tulkaa nyt sitten.

Hiukan oli huijarimainen olo mennä ensiavusta läpi (noudatettiin tietenkin kaikkia ohjeita, painettiin soittokelloa JA otettiin vuoronumero…) ja muka synnyttämään. Tuntui siltä, että tuskin mitään tapahtuu tänäkään iltana.

Vastaanotossa oli kivantuntuinen kätilöopiskelija ja vähän tympeän oloinen kätilö – jälkimmäinen luki toivomuslistani kommenteilla ”Sinä sellaista luomusynnytystä haluaisit”. Ei hän siitä mitään kummempaa kommentoinut. Otettiin supistuskäyrää, joka onneksi näytti ihan oikealta, ja kohdunsuu oli 5 cm auki. Toivottivat tervetulleeksi jäämään – kun vieläkin oli huijausolo, päätettiin jäädä käytäville hengailemaan ja odottelemaan joksikin aikaa.

Nukutti ja oli hiljaista ja rauhallista hämärillä käytävillä. Käveltiin ja luettiin ilmoitustauluja. Supistukset pysyivät ja ehkä jopa voimistuivat, ja tunnin lenkkeilyn jälkeen soitettiin kätilöä ja ehdotettiin saliin menoa. Yö oli onneksi tosi rauhallinen, monesti tuolla joutuu kuulemma odottelemaan jopa saliin pääsyä. Tässä vaiheessa kävin suihkussa ja päätin laittaa sairaalan mekon päälle ja sitten oli kohdunsuu auki 6 tai 7 cm. Ja sellainen olo edelleen, että supistukset loppuvat ellen pysy liikkeellä, eikä mistään kivunlievityksen tarpeesta ollut puhettakaan. Juteltiin puolison kanssa ja kuunneltiin läpi CD-läjäämme.

Jossakin vaiheessa paikalle pölähti vanhempi kätilö, laiha, pitkä, tukka maltillisilla rastoilla. Kävi himmentämässä valot ja poistui paikalta. Ällistelimme hieman, vaikka olihan öiseen aikaan kivempikin olla hämärässä tietenkin, ei ollut tullut itselle mieleen säätää valaistusta. Tämä uusi kätilö palasi jonkin ajan päästä ja alkoi ottaa taas sydänääni- ja supistuskäyrää. Istuin keinutuolissa ja kuuntelin kun kätilö jututti puolisoa. Puhelias tapaus, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt. Puheista kävi ilmi, että hänen hoitoideologiansa on hyvin maanläheinen. Meillä kävi todella hyvä tuuri saada hänet synnytystä hoitamaan. Käytin jokunen postaus sitten tästä kätilöstä luonnehdintaa ”karismaattinen”, ja vieläkin se tuntuu sopivalta. Varmaan kun kokemusta ja taitoa on tarpeeksi, ja luottamusta synnyttäjään, ei sitä omaa itseä tarvitse niin kauheasti tuoda kätilöntyössäkään esille. Koko ajan säilyi määräysvalta omasta tekemisestä itsellä, paitsi että niitä sydänääniä seurattiin kahteen otteeseen pidempään kun olisin halunnut – kuitenkin tärkeintä tässä oli se, että vauvan hyvinvointi saatiin varmistettua (sydänäänet olivat välillä turhankin tasaisia).

Kun olin istunut aikani paikoillani, supistukset alkoivat harmittavasti heikentyä ja sanoin, että liikkeelle olisi päästävä. Kun olin kävellyt kiekkaan puolisen tuntia oli tilanne taas parempi, mutta kohdunsuu ei ollut juuri auennut enempää. Pöh. Vaikka kuinka toimenpiteettömyyden nimiin vannoinkin, tässä vaiheessa alkoi tuntua että jotain potkua olisi hommaan saatava. Kalvot puhki vaikka? Itsestään ne eivät varmaan puhkeaisi ennen kuin ponnistaessa, vauva oli laskeutunut kauan sitten jo niin alas ja kalvot olivat päänmyötäiset. No, kätilö kysyi haluanko jatkaa kävelemällä vai puhkaistaanko kalvot. Puhkaistaan, sanoin – hyvä, sanoi kätilö. Kalvojen puhkaisu ei tuntunut miltään mutta hyvin pian sen jälkeen supistuksiin tuli ihan erilainen sävy. Jännä juttu!

Olisin melko pian tämän jälkeen halunnut suihkuun, mutta toiseen otteeseen seurattiin sydänäänikäyrää oikein huolella. Ja seurattiin. Synnytys toden totta sai vauhtia – tuli kiire pyytää puolisoa lämmittämään kaurapussi mikrossa OIKEIN KUUMAKSI. Jos ei kerta pääse kuumaan suihkuun, kuuma kaurapussi selässä tai alavatsalla helpottaa. Kätilö näytti alaselästä selkärangan kahta puolen akupisteet, joita painamalla supistukset ovat vähemmän kivuliaat. Toinen jännä juttu! Pisteistä painaminen auttoi myös! Siinä oli myös puolisolle jotain todella aktiivista tekemistä.

Heti kun sydänäänikäyriltä ehdin, menin suihkuun niin nopeasti kun pääsin. Puoliso tuli mukaan (”vahtimaan”, omien sanojensa mukaan). Kätilö lähti pois salista, mutta oli kuulemma jäänyt oven taakse… Suihku helpotti oloa, mutta hiukan alkoi epäilyttää miten sieltä selviää pois ja mitä sitten? Supisti tosi usein ja nämä viimeiset kymmenet minuutit kipeästi. Tuntui kuitenkin siltä, ettei sinne suihkuunkaan ole hyvä pitkäksi aikaa jäädä. Kun olin mitenkuten kuivannut ja laittanut taas mekkoa päälle pääsin sängyn laitaa vasten nojaamaan ja aloin käskyttämään puolisoa. Paina sieltä selästä!!! Ja paina sitä nappia!!! Selästä painaminen auttoi viimeisen supistuksen yli, ja sitten vauva olikin valmis ja ponnistamisen tarve yhtäkkinen. Hienoa! Olin varma, että ponnistusvaihe ei tulisi kestämään kauan, eikä se mielestäni ole myöskään kivulias.

Kätilö tuli nopeasti paikalle ja sanoi taas että hyvä! Tässä vaiheessa alkoi itsestä tuntua jo aika läheiseltä tuo lapsen syntymä, ja sain sanottua kätilölle että lapsi syntyy ihan nyt ja tässä. Taas painettiin nappia että saatiin opiskelijakin avuksi ja sitten ihmeteltiin pääsenkö sängylle ja miten ponnistaisi. Tavallaan olisi ollut helpointa jäädä seisten sängyn viereen, mutta neuvolan täti oli ehdottanut polviseisontaa sängyllä. Puoli-istuvaan tai minkäänlaiseen makuuasentoon en olisi ehtinyt enkä päässyt (enkä halunnut), mutta pikaisten fysikaalisten päässälaskujen jälkeen sain toisen polven sängylle ja toisen perään ja kun kätilö oli sopivasti ehtinyt vääntää sängyn päädyn ylös saakka, sain siitä hyvän tuen. Ja puolison sinne päätyyn tueksi myös.

En ollut ennen ponnistanut tässä asennossa, mutta supistuksen tullen ei kauheasti tarvinnut ajatella ja tuntui että vauva liikkui helposti ja hyvin tässä asennossa. Kaksi tai kolme kertaa piti ponnistaa supistusten mukana (koko ajan sellainen voitonriemuinen olo mielessä), ja sitten tuntui kun koko lapsi vierähti ulos kätilön käsille ja siitä sängyn päälle. Kauhea parku. Istuin alas vauvan taakse suoraan kaikkeen sotkuun mitä sängylle oli vauvan mukana tullut (suihkussa saikin sitten olla aika tovin) ja ihmettelin miten tavattoman pieni se vauva oli. Kätilö antoi pyyhkeen ja pyysi kuivaamaan lapsen. Kuivasin ja ihmettelin. Puolisokin ihmetteli. Ja se oli tyttö se vauva! Se oli meille molemmille iloinen yllätys. Puoliso leikkasi napanuoran siinä ennen kuin ruvettiin tekemään mitään akrobatiaa asennon vaihtamiseksi, mutta sitten käärittiin vauvaa pyyhkeeseen ja riisuin sairaalanmekon ja asetuin kyljelleen liki vauvan kanssa. Hän oli heti pirteä, niin kuin vauvat vissiin yleensä ovat mikäli ovat täysiaikaisia eikä synnytyksen aikana ole käytetty liikoja lääkityksiä. Lähti imemään heti kun oli ensin rauhoittunut ja saanut katseltua hetken ympärilleen.

Olimme salissa tarpeeksi kauan – kun vauva oli imenyt molemmista rinnoista, kätilö mittasi ja punnitsi ja puki hänet, ja paketoi valtavaan pakettiin nukkumaan (puoliso punnitsi jonkin ajan päästä vaatteiden ja peitteiden painoksi 1.5 kg). Meille tuotiin iso aamiainen. Kävin suihkussa (puoliso tuli kahvikupin kanssa varmistamaan etten pyörry tai jotain vastaavaa). Aamuseitsemältä lompsittiin osastolle ja alettiin elää vauvaperheen elämää.

***

Tämä kokemus vahvisti taas kerran sen, että synnytys on terveelle naiselle luonnollinen toimitus, josta ”selviämiseen” ei välttämättä tarvita buranan buranaa tai edes yhtä laastarilappua – tujummista lääketieteen avuista puhumattakaan. Hiukan pyörrytti osastolle käveltyä ja viikon verran olo oli väsynyt, mutta tavattoman helposti sitä toipuu tuollaisesta suhteellisen luonnonmukaisesta synnytyksestä.

Puolison tuki ja sellainen hiljaisen hyväksyvä asenne koko synnytyksen ajan oli taas oman itsevarmuuden ja hyvän olon A ja O. Olisi ollut aivan erilaista olla yksin. Ainakaan minulle edes kätilön ammattitaito ei ole yhtä tärkeä kuin puolison mukana olo ja apu.