Äitini lähetti kirjekuorellisen muistelmia vauvanhoidosta hänen omassa lapsuudenkodissaan. Kun luin muistoja, huomasin että ainakin meidän suvussa isoäitini sukupolvi hoiti vauvojaan minun kokemusvinkkelistäni katsottuna Afrikassa.
Kokoan näistä äidin muistoista hiljalleen merkintäsarjan tähän blogiin, otsikoin jutut ”Vauvanhoitoa isoäidin aikaan”. Helposti tulee ajatelleeksi, että ainoa tapa ottaa oppia ”luonnonmukaisesta” lastenhoitotavasta on ajassa kauas kauas taaksepäin meneminen tai kaukaisten alkuperäiskansojen tapoihin perehtyminen. Taitaa olla niin, että riittää kun kuuntelee oman äitinsä tai isoäitinsä muistoja muutaman vuosikymmenen takaa.
Äitini on syntynyt vuonna 1936 Pohjois-Savon kaukaisessa perukassa sijaitsevaan maatalousyhteisöön, jossa vielä pitkälti elettiin omavaraistaloudessa ja porsaat ja voi olivat vaihdon välineitä kun tarvittiin kankaita, muita ruokatavaroita tai kirjoja. Lapset syntyivät kotona. Sukupolvien ketju oli katkeamaton ja vanha perimätieto siirtyi esteettä eteenpäin.
Kaupungistuneissa suvuissa tai perheissä joissa lapset saatiin nuorempina saattaa tähän muistitietoon olla useampi sukupolvi matkaa. Väitän kuitenkin, että meillä kaikilla on lähipiirissä joku, joka itse muistaa, tai on kuullut kertomuksia siltä ajalta kun lapset saatiin ja hoidettiin ”niin kuin se aina Suomessa on tehty”. Tämä on meidän oma tapaperintömme, josta meillä on oikeus kuulla ja ottaa oppia.
Muistoissa äitini kertoo omalla äänellään, olen editoinut tekstejä mahdollisimman vähän.
Toisille meistä tällaiset muistot saattavat antaa synninpäästön ”fundamentalistivanhemman” tai ”imetyshörhön” leiman alta. Toiset pääsevät ehkä huokaisemaan helpotuksesta ajatellessaan nykyajan keinovalikoimaa ja valinnanvapautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti