Eletään vuosia 1944-1950. Kotini oli maatalo. Elettiin maanviljelyksellä. Ei ollut sähköä, ei autoja eikä puhelimia. Meitä lapsia oli kuusi, minä olin vanhin. Lapset syntyivät aika tasaisesti kahden vuoden välein, sota-aika teki poikkeuksen.
Kun äiti odotti uutta vauvaa, ei siitä kerrottu vanhemmille lapsille. Odottava äiti hoiti maatilan tehtävät niin kuin ennenkin. Ei siinä mitään erikoista ollut. Kunnassa oli yksi kätilö. Tuskin hän kävi meillä yhtään kertaa. Äiti oli varmaan perusterve.
Kun olin 12-vuotias, huomasin äidin taas odottavan uutta vauvaa – kuudetta! Minusta se ei ollut yhtään mukavaa. Olisi meitä jo ollut, ajattelin. No – pieni veli syntyi, ja puuttuisi paljon jos häntä ei sisarussarjassamme olisi.
Me kaikki kuusi lasta on synnytty kotona. Kylällä oli erään talon emäntä, joka haettiin kun vauva ilmoitti tulostaan. Hän oli itseoppinut kylän ”kätilö”, jota myös ”pesumummoksi” kutsuttiin. Onneksi synnytykset sujuivat ongelmitta. Avun saanti olisi kestänyt kauan. Lääkäri oli 30 kilometrin päässä.
Parhaiten muistan veljeni syntymän kun olin 8-vuotias. Nukuttiin samassa huoneessa, kolme lasta ja äiti. Isä oli sodassa. Heräsin siihen, kun äiti nousi ylös ja meni taas sänkyyn, nousi taas ja valitti hieman. Meidät vietiin toiseen huoneeseen nukkumaan ja aamulla saatiin tietää että olemme saaneet pikku veljen.
Seuraava synnytys oli kahden vuoden päästä. Olin silloin koulussa ja kotiin tultuani minulle kerrottiin, että olin saanut kaipaamani pikkusiskon.
Meidän äiti oli siitä erikoinen, että hän piti pitkän lapsivuodeajan, kahdesta neljään viikkoa. Hänellä oli siihen mahdollisuus, kun meillä oli apulainen navettatöille ja äidin sisar, jolla ei ollut perhettä tuli avuksi. Äiti hoiti vauvaa ja lepäili. Se oli hänen ”lomansa” – eihän sitä muuta lomaa maataloudessa ollutkaan.
Saunaruokia tuli joka lapselle. Sota-aikana oli tosin niukempaa, mutta kyllä ne naapurit vaan jostain taikoivat tuomiset. Vauvan synnyttyä elettiin juhla-aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti