Kaksi pikaista muistikuvaa viime viikolta.
Perhepäivähoidon joulujuhla. Ollaan päästy vaiheeseen piparit ja mehu. Aluellamme jo kauan asunut, marokkolaistaustainen hoitaja tahtoo osoittaa ystävällisyyttä ja tulee juttelemaan kongolaistaustaisen äidin kanssa. (Heidän perheensä on asunut alueella vasta muutaman kuukauden, joskin sitä enenn pari vuotta toisella paikkakunnalla Suomessa.) Useat kongolaiset puhuvat ranskaa, eivät toki kaikki. Marokkolaistaustainen alkaa siis selvittää ranskaksi, että jos äiti tarvitsee apua asioinneissa tai muuta vastaavaa, hän auttaa mielellään ja tulkkaa ynnä muuta. Äiti kuuntelee tovin kiinnostuneena, mutta kääntyy sitten toisen hoitajan puoleen ja kysyy hämmentyneesti: "Eikö hän puhu suomea?"
Kerrostaloasunto lähiössä. Puolison isä on ammattinsa (ja osaksi taustansakin) puolesta vierailemassa seurakuntaamme kuuluvien maahanmuuttajien luona. Liityin seuraksi tälle vierailulle, sillä perhe on minulle tuttu. Muutamien muiden perheiden luona puoliso oli päässyt käyttämään ranskan kieltä, parin luona oli ollut joku joka oli kyennyt tulkkaamaan englannista tai ranskasta kinyaruandaan ja takaisin. Tämä vierailu oli tehty yllättäen, ja alkoi listaamalla eri henkilöiden osaamat kielet. Lopputulema: Mauritiuksella ja Kongossa syntyneet jo hiukan vanhempaan ikäryhmään kuuluvat henkilöt istuvat joulukuisen pimeyden keskellä Keski-Suomessa ja keskustelevat suomeksi.
Monesti sanotaan, että kieli on avain. Ja oma kokemus on näyttänyt, että aikuisetkin löytävät sen avaimen jos vaan mahdollisuuksia harjoittelemiseen on.
1 kommentti:
Olen ottanut periaatteekseni että puhun ulkomaalaiselle (tai sen näköiselle) ensin suomea. Jos hän ei ymmärrä, niin vaihdetaan sitten kieltä.
Suomen kielen voi oppia ja haluan tukea niitä, jotka sitä yrittävät. Se on lahjani maahanmuuttajille. Tulis ainakin jokin sana opittua joka kerta kun jutellaan...
Lähetä kommentti