Minua jännittää kirjoittaa tätä viestiä tänne. Kai se on kuitenkin tehtävä. Mielellään ennen reissuun lähtöä, jos vaikka lentokone tipahtaa.
Kesä ja syksy ovat olleet vaiherikkaita jopa meidän perheemme mittapuussa. Muutto, ja kaikki siihen liittyvä sopeutuminen ja järjestely, ja isäni sairastelu ja kuolema noin niin kuin suurimpina tekijöinä. Jo viime talvesta lähtien olemme kuitenkin puolison kanssa ajatelleet, että jos sitä neljättä lasta tähän porukkaan kaipaamme, sen aika olisi melko pian muuttoruljanssin jälkeen. Ja niinhän se olikin! Kaiken muun, ikävämmän, takia uutisen kertominen (edes lapsille) ja asian pohtiminen ja siitä iloitseminen on lykkääntynyt pitkään. Lykkääntymisen hyvä puoli on se, ettei kukaan joutunut kuuntelemaan laajoja valituksia sopivista ja sopimattomista ruokalajeista taikka aamusta iltaan (tai aamusta aamuun) jatkuvasta uupumuksesta. Olen jo herännyt henkiin. Tulokas on yli 10 cm mittainen, vilkkaasti liikehtivä, tiuhan sydämensykkeen omaava otus, jonka liikkeitä en vielä kunnolla tunne. Sen sijaan näen profiilissani vääjäämättömän muutoksen ja aineenvaihduntahan sen on tuntenut jo kolmisen kuukautta.
Olemme aina ajatelleet, että meitä on loppujen lopuksi kuusi kappaletta. Ruokapöydässä välillä pysähdytään laskemaan olemmeko kaikki paikalla. Tavarat vauvalle ja pikkulapselle on hankittu jo vuosia sitten, ja kokemusta on karttunut. Vauva vauvalta ensimmäiset kuukaudet ovat olleet helpompia ja mukavampia. Muistaahan sitä öiset vaipanvaihdot ja kaamean aikaiset aamuherätykset. Mutta muistaa myös miten vauva ähisee kun se imee maitoa, ja miten se nukkuu mahan päällä. Näille kokemuksille ei ole vielä sanonut hyvästejä – ei ole tehnyt entisen naapurin sanoin ”surutyötä siitä, ettei enää ole hedelmällisessä iässä oleva nainen”. Kompensoikoot ne rahanmenetystä ja muita vaivoja.
Vetoan perintötekijöihin. Mummu oli vauvahullu kuuteen lapseen saakka – ”Ainahan sitä yhden voisi vielä…”. Vanhoilla päivillä dementoituneena hänelle tuli joka kerran yllätyksenä se, että serkuksista vanhin odotti lasta. Oman muistinsa mukaan kyseinen serkku ei edes vielä ollut naimisissa, liekö edes seurustellut vakavissaan. Mummun kasvoilla kävi hämmentynyt ilme, joka kuitenkin lientyi ilahdukseen ajatuksesta uudesta vauvasta: ”Älä hättäile, aina saat kottiin tulla, kyllä me hoietaan!”
Nyt, tunnustettuani, matkavalmisteluihin! Matkakin on oikeastaan raskauden ansiota – muussa tapauksessa olisin jättänyt tämän kokouksen väliin ja osallistunut siihen, joka on huhtikuussa Intiassa (kaikkea ei vissiinkään voi saada…)!
PS. Niin älkää pelätkö, lupasin ettei tästä tule rintamamiestaloblogia, ja niin kuin huomaatte, olen pitänyt sanani aika hyvin. Tästä ei myöskään ole tulossa vauvanodotus- tai vauvablogia – toki uudistuva elämäntilanne tulee olemaan mukana omalla painoarvollaan.
PPS. Ja Jacobsin Raamatullinen vuosi on hankittu ja odottaa repussa sitä, kun lentokone nousee Helsinki-Vantaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti