maanantai 29. joulukuuta 2008

Kerjäläisistä

Kun näen kerjäläisen, joka pyytää minulta rahaa, omatuntoni reagoi välittömästi ja kehottaa minua antamaan. Ei välttämättä paljoa, mutta muutaman kymmenen senttiä ainakin. Omatuntoni ei näe minun ja tuon henkilön välillä mitään eroa, ja muistuttaa, että minustakin olisi mukava saada jotakin tuossa tilanteessa.

(En laske mukaan katusoittajia ja muita vastaavia vapaita taiteilijoita, jotka tavallaan myyvät jotakin. Heillä on antaa jotakin rahan vastineeksi. Kerjäläisellä ei ole muuta annettavaa kuin tieto pohjattomasta tarpeesta. Ja huono omatunto.)

Opitut tavat ja ehkä jokin synnynnäinen luonteenpiirre kuitenkin tekee olon tilanteessa kiusaantuneeksi. Useimmiten teen niin kuin kulttuurissamme oikein on – kävelen ohi, en kiinnitä huomiota, minulle kerjäläistä ja hänen tarpeitaan ei ole. Samalla tietoinen mieli alkaa kerrata, että oikeasti köyhyyttä, asunnottomuutta ja kerjäläisongelmaa ei olisi, jos ihmiset vaan ottaisivat itseään niskasta kiinni, tekisivät töitä ja pysyisivät erossa viinasta, huumeista ja muista paheista. Ja ettei kerjääjille tule antaa rahaa, kun raha menee kuitenkin järjestyneen toiminnan johtomiehille, ja ettei pyörätuolissa istuja ole oikeasti sairas, ja että pummaaja kerää kolikoita vain siihen saakka kunnes saa kasaan tuopin hinnan, tai tarvittaessa rahaa johokin vahvempaa.

Entä sitten? Mikä minä olen arvottamaan toisen ihmisen tarpeita? Varmaan kautta aikojen osa kerjäläisistä on ollut valerampoja tai kuljettanut mukanaan pikkulapsia myötätuntoa keräämään. Tekevätkö nämä väärät teot ihmisten tarpeista vähemmän tärkeitä? Kadehdinko niin paljon tuota elämäntapaa, että sen vuoksi halveksin niitä jotka siihen turvautuvat?

Ne harvat kerrat, kun oikeasti olen muutaman lantin kerjäläiselle antanut (sille pummille, joka ”oli menossa Kontulaan”; sille sedälle Lontoossa, joka toivotti Jumalan siunausta; sille mustalle miehelle, joka armollisesti otti vastaan kourallisen täysin hyödyttömiä yhden sentin kolikoita Jenkeissä), olen vaistomaisesti tiennyt tehneeni oikein. Vaikken ole itse niistä lanteista köyhtynyt, eikä vastaanottaja todennäköisesti ole niistä mitään hyötynyt. Kumma juttu.

Tämän yhteiskunnallisen paatoksen myötä hyvää uutta vuotta - siirrymme tosiaan muutaman sata kilometriä pohjoiseen, ennen kuin ensi viikolla alkaa ihan oikeasti ihan oikea arki.

3 kommenttia:

Mummo Muu kirjoitti...

Minä tunnen ja toimin kerjäläisasiassa melko täsmälleen samoin kuin sinä.

Kerran olin levydivarissa, jonka myyjä kysyi lähiasiakkailta, mitä mieltä nämä olivat niistä romanialaisista: pitikö niille antaa rahaa vai ei? Ja sitten myyjä sanoi, että kyllä vaan hän antaa, vaikkei ehkä pitäisi. Asiakkaat menivät hiljaisiksi. Kukaan ei ryhtynyt väittelemään. Minullakin tuli kiire pois kaupasta.

Picea kirjoitti...

Ajatusleikkinä voisi miettiä, mitä sitten jos kaikki alkaisivatkin antaa 50 senttiä aina ohikulkiessaan... muuttuisiko mikään? ja millä tavalla?

Anonyymi kirjoitti...

Minä annoin romanialaiselle kerjäläiselle kerran ruokaa: voita, juustopalan ja leipää. Kun kuljin saman paikan ohi samana päivänä, oli antamani ruoka hylättynä kadulla. Jotenkin ei tullut sellainen olo, että tämä henkilö ainakaan nälkäänsä kerjäsi.