Muutossa Keski-Suomeen on ollut yksi huono puoli. Olen oppinut autoilemaan. Aina ennen olin se pyhimys, joka matkustaa julkisilla liikennevälineillä vaikka lasten kanssa Espooseen, ja ehdottomasti valitsee junan, kun on lähdettävä kauemmas. Nyt auto tulee otettua pihasta kun menee kauppaan tai uimahalliin tai viemään nuorimmaista hoitoon. Tästä tavasta on päästävä eroon, ennen kuin se juurtuu liian syvälle!
Osan syytä kantaa heikko joukkoliikenne, jonka avulla kerta kaikkiaan ei pääse sinne minne on menossa. Mutta suurempi osa on omalla laiskuudella, muka-kiireellä ja sillä että on valinnut harrastuksia ja toimintoja hiukan liian kaukaa kotoa.
Huonon omantunnon määrä lisääntyy lisääntymistään, kun ajattelen kuinka monesti meillä kylmäkäynnistetään auto. Auto ei siitä tykkää, ja se kuulemma aiheuttaa joka kerran satojen kilometrien verran päästöjä. Kuinka vaikeaa on kaivaa esiin jatkojohto, lämmitysjohto ja ehkä vielä sisätilanlämmitinkin? Liian vaikeaa näköjään.
Tilannetta huonontaa se, että isän hautajaisista lähtien meillä on seissyt pihalla myös isän auto, tuhlailevasti bensaa nielevä maasturi. Tarkoitus on myydä se heti ensi vuoden puolella, kunhan paperiasiat ovat kunnossa, mutta siihen saakka se on riesanamme. Tai ilonamme. Jos johonkin en tahdo tottua, se on kakkosauto. Auto, joka olisi aina lähtövalmiina kun laiskottaa, puolison työreissuista huolimatta. Arvaatte varmaan, että olen käyttänyt sitäkin surutta aina kun on ollut ”tarvetta” – kulutuslukemat vaan hirvittävät.
Tavallaan olen iloinen siitä, että olen taas oppinut ajamaan pitkiä välimatkoja, yksin, huonossakin kelissä. Onhan se Suomen kaltaisessa maassa kuitenkin hyödyllinen taito. Liikenne ei enää pelota, ja muutaman tunnin ajomatka vaikkapa pääkaupunkiseudulle antaa mahdollisuuden olla yksin ja kuunnella musiikkia. Tavoitteena kuitenkin on opetella taas sovittamaan menot enemmän junan rytmiin, ja nauttimaan siitä.
Tulin eilen taas myöhään Helsingin keikalta. Seuraava meno sinne onkin vasta uuden vuoden puolella; tässä välissä on työmatkaa kaukomaille ja joululomaa, mahdollisesti myös kenttätöiden aloitus. Ajaessani kotiin kuuntelin sekalaista valikoimaa levyjä ja radioasemia, ja liikutuin naurettavuuteen asti pitkästä aikaa kuulluista Miljoonasateen kappaleista, ja viimeinen korsi oli radiosta aivan ilman varoitusta tullut Neil Youngin My My, Hey Hey. Mikäpä olisi nolompaa, kuin liikuttua kyyneliin tällaisen lyriikan äärellä? Autossa sitä vaan kukaan ei huomaa.
My my, hey hey
Rock and roll is here to stay
It's better to burn out
Than to fade away
My my, hey hey.
Out of the blue
and into the black
They give you this,
but you pay for that
And once you're gone,
you can never come back
When you're out of the blue
and into the black.
The king is gone
but he's not forgotten
This is the story
of a Johnny Rotten
It's better to burn out
than it is to rust
The king is gone
but he's not forgotten.
Hey hey, my my
Rock and roll can never die
There's more to the picture
Than meets the eye.
Hey hey, my my.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti