Matkalla jossain päin Suomea

Kahdessa viikossa ehtii aika paljon, vaikkei käykään kuin kahdella paikkakunnalla. Asiaa auttaa tietenkin jos toisella niistä on yksi Suomen suurimmista hengellisistä kesäjuhlista, ja se että paikat sijaitsevat kaukana toisistaan. Aloitimme siis kevyesti äidin enon lesken 90-vuotisjuhlista, jotka hänelle luontevasti olivat seurat. Kaikille tarjottiin ensin mykyrokkaa (Vauva söi niin paljon kuin annettiin, 11-vuotias tuijotti omaa annostaan kunnes minä söin sen. Mykyrokka on hyvää, mutta syönnin jälkeen kitalakeen jää hassu rasvainen jälkimaku.). Sitten säädettiin siirretäänkö penkit pihalle vai alkaako sataa. Siirrettiin, eikä alkanut, itikoita oli vaan liikaa. Sitten oli noin tunnin verran lyhyitä seurapuheita ja Siionin virsiä – olettaisin, minä ja lapset ja suurin osa muista lapsista ja äideistä oli paennut itikoita sisälle. Oli söpön näköistä, kun kaksivuotiaalla oli käsissä Siionin virret joista hän lauloi ”ja NÄKKILEIPÄÄ!”

Äitini on niitä ihmisiä, joille Herättäjäjuhlat ovat tärkeä asia, ja jotka jopa matkustavat ko. juhlille asioikseen jollekin vieraallekin paikkakunnalle. Nyt kun juhlat olivat pitkän tauon jälkeen kotipaikkakunnalla, oli äiti ja ilahduttavan moni muukin paikkakuntalainen tohkeissaan. Talkooväki oli rakentanut, leiponut, tarkistanut vessojen viemäröintejä, nitonut ruokalappuja yhteen ja silittänyt esiliinoja jo vaikka kuinka kauan. Talkooväki myös levitti juhlien seurapenkit, kymmenkunta kilometriäkö niitä nyt on, kirkkopuistoon. Mäkinen puisto oli hyvän näköinen tyhjine penkkeineen. Oli se hyvän näköinen sittenkin kun penkit olivat täynnä. Laitan myöhemmin kuvia. Äiti oli juhlilla perjantai-aamusta sunnuntai-iltaan, kävi kotona lähinnä nukkumassa. Me lasten kanssa oltiin joka päivä vähän, ja kun ei tavoiteltukaan muuta kun alueella kiertelyä ja oheisohjelmaan osallistumista (sählyä ja kirkkokierroksia), ja vähän puheiden ja veisuun kuuntelua nurmikolla, tunnettiin tavoitteiden täyttyneen hienosti. Juhlakentälle oli laitettu myös hiekkalaatikkoja ja yhdellä sellaisella sukulaislasten kanssa jaksoivat ollakin sunnuntaina melkein koko päätösseurat. Painostavan kuuma oli, mutta vain äitini poltti itsensä.

En osaa laskea itseäni körtiksi, mutta körttisukuun kuuluvaksi on pakko totuuden nimissä lukeutua. Ja onhan se körttiläisyys tärkeä osa omaakin hengellistä maisemaa, ehkä sitten se peruskallio. Lisäksi kuulostaa komealta, kun 15 000 ihmistä veisaa yhtä aikaa vanhaa virttä, rukoukseksi kirjoitettua. Se on jotenkin hyvin suomalainen ja savolainen tapa harjoittaa hartautta.

Lappiin ajeltiin sitten äitini mukaan ottaen reittiä nelostie. Tuntui vapauttavalta päästä hellettä karkuun. Kuivaniemessä uitiin tauolla meressä. Tai siis kahlattiin. Perillä huidottiin itikoita, laitettiin ruokaa kaasu- ja puuhellalla, pumpattiin vettä lähteestä mökille, säikyttiin ulkohuussia (kuusivuotias lähinnä), hyssyteltyiin vuoroin vauvaa (kun se heräsi ennen muuta porukkaa), vuoroin isompia lapsia (kun ne oli hereillä vauvan päivä- ja iltauniaikoina), haisteltiin Keski-Lapin ilmaa ja ihmeteltiin sen iltavaloa. Ja sään vaihtelua (joka on tosin tullut tutuksi jo lapsuusvuosien Lapinreissuilla). Olin pakannut mukaan suunnilleen kaikki vaatteemme, ja melko kattavasti käytettiin sekä pipoja että sandaaleja. Vauvalla oli yhtenä päivänä pelkkä vaippa, seuraavana haalari ja kypärämyssy. Isommat rankuivat vain ihan vähän sähköisten hupien perään, ja heittivät paljon paperilennokkeja yläparvekkeelta alas. Yhdeksänvuotiaasta tuli amatöörigeologi, ja hän halkoi satoja kiviä vasaralla.

Viime vuoden pohjoisen reissulla kuuntelimme aivan liikaa Omituisten otusten kerho –levyä. Olin varannut kirjastosta tällä kertaa äänikirjoja. Toivon ihan läheisten vuoksi, ettei liika huonojen puujalkavitsien kuuntelu saa aikaan niiden liiallista veistelyä arkielämässä. Kuuntelimme nimittäin Timo Parvelan Ella-koululaishuumorikirjoja (suosikkimme oli Ella yökoulussa) ja Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle -sarjaa. Amalia-täti ei suinkaan antanut mielitietylleen syntymäpäivälahjaksi Harley Davidsonia, vaan rollaattorin. Lahjan saaja ilahtui että juuri tuollaista olen aina halunnut – sehän on aito Harley Parkinson!

Alla lapsia joessa, jossain päin pohjoista Suomea.