Kaikki lapsemme on viety yhteiskunnan kylmään syliin varhain. Esikoinen lähti perhepäivähoitajalle jo kymmenkuisena. Jälkikäteen ajatellen hirvittää, mutta kaikki meni silloin hyvin. Ennen eskariin menoa hän ehti olla kotona kahteen otteeseen noin vuoden kerrallaan, pienempien sisarusten synnyttyä. Perhepäivähoitopaikkojakin hänellä ehti valitettavasti olla useita, sillä Helsingissä samalle hoitajalle mahtuminen oltuaan pitkään poissa vaati tuuria. Hoitotätejä oli yhteensä neljä, joista yksi oli yksityinen ja viimeiselle hän meni eka- ja tokaluokkalaisena iltapäivähoitoon.
Toisen lapsen täytettyä vuoden puolison sisko kävi meillä kesän ajan kolmena päivänä viikossa hoitamassa esikoista ja yksivuotiasta, ennen kuin sisarukset lähtivät syksyllä yhdessä taas perhepäivähoitajalle. Tämä oli se yksityinen, kun kunnalliselta puolelta ei sisaruksille löytynyt tilaa samasta perhepäivähoitoryhmästä. Yksityinen täti oli ensimmäistä kertaa perhepäivähoitajana, ja hoiti samalla kahta omaa poikaansa. Järjestely toimi ihan hyvin ja hän otti työn tosissaan. Muuttaessamme hiukan kauemmas seuraavana kesänä saimme ja otimme vastaan kuitenkin kunnallisen paikan. Luulen, että molemmat osapuolet hieman huojennuimme – on aina helpompaa asioida kokeneen hoitajan kanssa, ja perhepäivähoito on kokemattomalle tosi rankkaa työtä. Toiseksi vanhin ehti olla ennen eskariin menoaan siis kolmella hoitajalla, yhdellä yksityisellä ja kahdella kunnallisella. Viimeinen oli se sama, jolle isosisko tuli koulun jälkeen. Hänen luonaan ehdittiin olla peräti pari vuotta, ja hän tuli kovin tutuksi ja turvalliseksi koko perheellemme.
Kolmannen hoitouran aluksi sain itse kokeilla perhepäivähoitajan arjen ihanuutta. Meillä oli kotona yksityisen perhepäivähoidon kautta kahtena tai kolmena päivänä viikossa viisivuotias tyttö oman joukon jatkona. Hoitolapsi tuli syksyllä, kun nuorimmainen oli seitsemisen kuukautta, ja oli seuraavaan kesään saakka. Oli antoisa mutta harvinaisen raskas vuosi. Hoitolapsesta kantaa huolta aivan eri tavalla kuin omista, ja kun kokemattomana on luotava turvallisen hoitopäivän rutiinit, energiaa menee ihan ruokalistojen suunnitteluun, aikataulujen pitämiseen ja ulkoilujen sujumiseen. Oma esikoinen oli lisäksi hankalassa iässä ”vieraan” lapsen tuloa ajatellen, eivätkä tyttöjen kemiat oikein kohdanneet. Meillä riideltiin kovasti sen vuoden aikana.
Kun sitten menin virallisesti takaisin töihin, aloitti kolmas lapsemme sillä tutuksi ja turvalliseksi tulevalla tädillä, ja hoitoarki pysyi vakaana Jyväskylään muuttoomme saakka. Täällä saimme taas oikein mukavan ja persoonallisen kunnallisen hoitotädin siihen saakka, kun kolmas lapsi jäi kotiin nuorimmaisen synnyttyä.
Nyt olemme siinä vaiheessa, että elokuussa edellä mainittu kolmas lähtee jo eskariin ja nuorimmainen ottaa ekat askeleensa perhepäivähoitotiellä. Saimme paikan kotikatumme varrelta (!), kokeneen ja kivan tuntuisen tädin kotoa. Olemme jo kerran käyneet pihalla leikkimässä, tutustuen, ja tulemme käymään vielä pariin otteeseen ennen lomareissuja. Aloitus tehdään koulunalkuviikolla kevyesti, parin tunnin hoitopäivillä aloittaen.
Olemme suomalaisen perhepäivähoitojärjestelmän kokosydämisiä kannattajia. Luonnollinen hoitoryhmä on pieni, perhemäinen, ja siihen kuuluu eri-ikäisiä lapsia. Lapset oppivat toisiltaan. Ryhmän dynamiikka on rauhallinen ja syli on aina tuttu. Nykyisessä systeemissä hoitajien ja kotien valvonta pelaa. Koskaan en ole pelännyt jättää lasta hoitoon. Ainoastaan varahoidot ovat olleet hankalia – rutiinin muutos voi olla lapselle vaikeaa, ja etenkin kolmas suorastaan pelkäsi mennä varahoitoon. Tällaisina päivinä olin kiitollinen työstä, josta ei saa paljon palkkaa, mutta joka mahdollistaa tosi lyhyiden päivien tekemisen tai kotiin jäämisen, ilman että on tilivelvollinen kenellekään.
Meille on kertynyt sirpaleista kokemusta muunkinlaisista hoitomuodoista.. Toisen lapsen eka hoitaja oli tosiaan puolison sisko meillä kotona. Ja jos oikein pinnistän muistiani, sama sisko hoiti satunnaisesti kyllä esikoistakin, ennen hänen virallista hoitoon menoaan. Ennen kuin kolme lastamme lähti oikeasti hoitoon, naapurin viisilapsisen perheen rouva otti heidät silloin tällöin päiväksi oman joukkonsa jatkeeksi ollessani päiviä työn vuoksi Tampereella. Kun rouva lähti itse yllättäen töihin, jatkoimme samaa järjestelyä niin että kahdeksan lapsen päiviä viettikin perheen iskä, kirjallisuustieteen väitöskirjaa valmisteleva sellainen. Yksi kolmevuotiaamme ja toinen viisivuotiaamme kulki vuoden seurakunnan kerhossa, kaksi kertaa viikossa kolme tuntia. Esikoinen oli välillä pari tuntia kerrallaan puistotädillä. Tähän mennessä kaikki eskarilaisemme ovat käyneet esikoulunsa päiväkodissa – kolmonen menee koulun esiopetusryhmään ja iltapäiväksi tutun hoitotädin luo koulun naapuriin.
Kaikki käyttämämme hoitomuodot ovat olleet omana aikanaan hyviä ja meille sopivia. Mutta kyllä olen onnellinen tuosta nuorimmaisen perhepäivähoitopaikasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti