Hetkellinen hybris

(Varoitus: postaus sisältää retrospektiivistä henkilökohtaisen työhistorian pohdintaa, on tylsä!)


Tämä on ollut työn puolesta hyvä kevät.

Dosentuurihakemus on menossa läpi, lähivuosien ajalle tuli mahdollista hissukseen kerätä kasaan pedagogiseen pätevyyteen vaadittavat opintopisteet, ja itse työkin on sujunut mallikkaasti. Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, hyviä töitä on työn alla mielenkiintoisten yhteistyökuvioiden kanssa. Ihan kuin ammatillinen osaaminen olisi lopultakin kohdillaan. Että jokin olisi loksahtamassa sellaiseen asentoon, että asiat alkavat onnistua. Usain Bolt sanoittaa tämän urheilijanuran osalta, hiukan isommalla itseluottamuksella (kirjassa "Salamaa nopeampi elämäni"):

"Toisinaan urheilija pystyy vaistoamaan, että jotain erityistä saattaa tapahtua. Kyse ei ole kohtalonomaisuudesta eikä väistämättömyyden tunteesta, vaan pikemminkin käsityksestä, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Kun vuonna 2008 kaikki loksahti kohdalleen, tunsin itseni tappavan tehokkaaksi. Halusin niittää kansaa lakoon otteillani."

Ne teistä, jotka ovat jaksaneet lukea postauksiani tässä kuluneen melkein kymmenen vuoden aikana ovat saattaneet huomata toistuvia teemoja. Yksi on tutkimustyön jatkon mielekkyyden ja mahdollisuuden mälvääminen. Tästä olen kirjoittanut aina kun joku rahoitushakemus on ollut tekeillä tai on tullut hylsy (90% tapauksista) tai onnistuminen (ne loput 10%). Kun olen raahanut vauvan mukana kokouksiin, ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Kun olen kokenut pudonneeni urakehityksestä, tai kun ainoa järkevä askel on tuntunut olevan hommata lisää pätevyyksiä tai osaamisalueita. Kun leipää on hankitty pöytään opettamalla, säätä päivystämällä ja konsulttihommin. Kun leipää on hankitty pöytään työttömyyspäivärahalla. Kun tutkimusta on tehty työttömyyspäivärahalla. Ja sääpäivystyksen hiljaisina tunteina.

Onneksi oman työn osaamisen tunne on kasvanut koko ajan. Mutta tavallaan koko ajan on kasvanut myös joku epäonnistumisen pelko. Että jos nyt putoan sinne Prisman kassalle, putoan korkeammalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On tuntunut että se olisi myös laajemmin ajatellen haaskausta. En minä erityisen hyvä kassa olisi, mutta lukeminen, analyysi ja kirjoittaminen sujuvat koko ajan paremmin. Jos minusta joskus haluttiin kouluttaa tutkija, nyt minulle alkaisi jo olla käyttöäkin, toisin kuin haparoivina alkuvuosina.

Onhan minulla koko ajan ollut kokemus siitä, että minuun on luotettu ja ihan perusteettomastikin annettu mahdollisuuksia. Tulla mukaan ekologisiin yhteistöihin. Rohkaistu, kannustettu ja kirjoitettu lukemattomia lausuntoja ja suosituksia - työpaikkoihin ja rahoituksiin liittyen. Silti tutkimusmaailmassa on pitkälti omillaan, ja rahoituksen hakujen yhteydessä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet aikamoista vuoristorataa innostuksen, toivon, itseluottamuksen, pettymyksen ja lopulliseen-epäonnistuneiden-hakujen-limboon-joutumisen pelon välillä.

Viime elokuusta alkanut apurahavuosi on kokonaisuutena ollut hyvä. Rahaa on ollut niukasti, mutta olen tehnyt jotakin johon en olisi koskaan uskonut saavani rahoitusta, ja jonka uskoin ja uskon edelleen tärkeäksi (arkistomateriaalin keruu luonnontieteellisen datan rinnalle). Koko ajan olen myös ajatellut, että keräämälläni aineistolla on arvoa muillekin kuin minulle. Vuoden aikana tehty ISO yhteistyö-konsortio-rahoitushakemus oli valtavan työläs eikä tuottanut tulosta, mutta senkin aikana ajattelin, että tämä on minulle hyvä näytön paikka ja voi poikia jotakin.

Kevään aikana menin siis Arktisen keskuksen erään professorin pakeille ja juttelimme mm. isosta rahoitushakemuksesta (jossa hänkin oli mukana), keräämästäni aineistosta, keskeneräisistä kirjoitustöistä ja hänen omien porotutkimushankkeittensa tilasta. Ehkä sitä saattoi kutsua työhaastatteluksi. Olemme neuvotelleet yhteistyön muodosta parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana, ja toden totta, hänen tarpeensa tutkijalle ja minun tarpeeni rahoittajalle käyvät kuin käyvätkin yksiin. Se rahoitushakemus oli antanut näyttöjä, samoin kuin muutaman edellisen vuoden aikana tekemäni työ aiheen parissa. Minulla on nyt siis VUODEN TYÖSOPIMUS elokuusta alkaen. Saan jatkaa tutkimustöitäni, ja siinä rinnalla hakea uutta rahoitusta ko. tutkimusryhmän kanssa. Ja tämä ilman työlästä ja nöyryyttävää hakurumbaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, ja huojentuneeksi. Ja voittajaksi. Palkituksi.

Vaikka kyseessä on vain vuoden pätkäsopimus, ja puhutaan työstä eikä mistään sen tärkeämmästä, nautitaan nyt hetki tästä hybriksestä. Ja otetaan se Elastisen biisi. Vaikka en ole koskaan oikein edes osannut ihailla sitä sellaista "painaa painaa" -asennetta ja että kovalla työllä ja plaa.

"mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua 
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään

hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"
(Elastinen, Eteen ja ylös)