Lukulistalla on ollut jotain, mitä ilman doulakoulutuksia en olisi ehkä koskaan lukenut: kirjat synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja kaksosten hoivaamisesta. Uusiin aihepiireihin on joskus, niin nytkin, hidasta ja hankalaa tarttua. Mutta sitten on kyllä tosi palkitsevaa kun ihan oikeasti oppii uusia asioita ja saa laajennettua käsitystään vaikkapa vanhemmuudesta tai naiseudesta. Tai pitäisikö sanoa ihmisyydestä.
Masennuskirjan kohdalla tuli ajateltua aika paljon esim. esikoisen vauva-aikaa ja mikä ettei nykyhetken perhetilannettakin. Yhtään kehuskelematta voin sanoa että mielenterveys on pysynyt molemmilla puolisoilla nämä vuodet suht hyvällä tolalla. Jälkikäteen tunnistan joitakin erittäin stressaavia jaksoja, joissa jaksaminen on ollut siinä ja siinä ja alamäki olisi varmaan voinut alkaa melko pienellä tönäisyllä. Mutta onneksi sitä tönäisyä ei sitten ole tullut. Aina on riittänyt niitä joilta on tullut pyydettyä käytännön apua, on riittänyt seuraa silloin kun sitä on kaivannut, on riittänyt motivaatiota ja vetoa perheen sisällä ja sen ulkopuolella ja rakkauttakin on riittänyt. (Tietenkin tosi monelle vauvavuonna masentuvalle tönäisy tulee hormonaalisten muutosten ja aivokemian suunnalta, ja sille ei ihan kauheasti voi mitään.)
Yksi tärkeä asia itselle lienee ollut se perheen ulkopuolinen maailma ja sen veto.
Ja sitten se, ettei ole ollut valtavaa kuilua haavemaailman ja todellisuuden välillä, mitä tulee lapsiperheen elämään. Nuorena äitinä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä millaista elämä vauvan kanssa on. Pettyä ei voinut! Tähän päivään mennessä minulla ei ole ollut selkeää käsitystä siitä millaista elämä koululaisten ja teinien kanssa oikeasti on, enkä tiedä millaista se toisissa perheissä on. (Tällä tarkoitan käytännön seikkojen lisäksi myös sitä, miltä minusta tuntuu elää koululaisten ja teinien kanssa tätä arkea päivästä päivään.) Meillä se on tarkoittanut näköjään jatkuvaa vastuuta kouluherätyksistä, alati laajenevia keskustelunaiheita, harkkakydityksiä ja harkkapohdintaa, PITKÄÄN JA USEITA VUOSIA lapsia meidän sängyssä iltaisin, jne, jne... Välillä turhauttaa tai suututtaa, aika usein tuntuu yhteishenkeä, ylpeyttä tai lempeyttä.
Mikä on tarinan opetus? Minulle se on että odotusten on hyvä olla realistisia tai sitten niitä ei tarvitse olla ollenkaan. Tieto on toki valtaa, mutta sellaista tietoa ei taida olla olemassakaan joka kertoisi miltä JUST MINUSTA tulee tuntumaan joskus tulevaisuudessa, jossain minulle uudessa tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti