Ajoin teinin koululle, kun hän oli tullut isänsä kanssa pikareissulta Helsingistä aika myöhään, ja haukotteli kuuluvasti aamupalapöydässä. Kotiin palatessani mietin miten teinien kanssa on kiva olla. Oma vanhemmuus tuntuu sopivan siihen kaikkein parhaiten.
Sitten muistin miten kivoja vauvat ovat, etenkin alle puolivuotiaina kun ei tarvitse miettiä kasvatusta tai aikatauluja tai muutakaan. Eipä niitä juuri tarvitse miettiä koko ensimmäisenä ikävuotena.
Siitä tuli mieleen jostakin lukemani, että teini-ikään mennessä suurin osa vanhemmuuden "työstä" on tehty. "Istu alas ja ihaile mitä olet saanut aikaiseksi." Ehkä tässä ajetaan takaa sitä, että teiniksi tullessaan on muodostanut jo paljon tottumuksia, ja oman tavan hahmottaa maailmaa ja suhtautua kanssaihmisiin. Vastauksia on löydetty kysymyksiin mikä oikein on ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoiteltavaa. Tapoja voi tietenkin myöhemminkin muuttaa, mutta tähän mennessä muodostuneilta urilta voi olla vaikea kammeta ulos. Millaisena itsensä näkee, mitä kolhuja ja traumoja on jo ehtinyt muodostua, ne tuntuu jäävän harteille loppuiäksi.
Eli jos noin ikävuodet 1-12 ovat vastuun vuodet vanhemmille, onhan se selvää että vanhemmuus näiden ikävuosien ulkopuolella tuntuu mielekkäämmältä. Kun ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti (on tietenkin teinejä ja perheitä joissa vastuun vuodet ovat juuri ne teini-iän syöverit).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti