Eilen olimme kolmevuotiaan kanssa 11-vuotiaan futisharkkoja katsomassa. Tai siis tarkoitus oli ottaa aurinkoa ja raitista ilmaa se reilu tunti. Kentän laidasta alkoi metsää, joutomaata ja pusikkoa. Jossain päin meni myös reitti pururata- ja latuverkostolle, en ollut ihan varma missä.
Hyväksi havaittu konsti virikkeelliseen lenkkeilyyn on tämä: laitetaan pieni lapsi nenä luontoon päin ja seurataan perässä. Lapsen kanssa löydettiin hyvin pian puskaan johtava polku, joka oli tallattu keskelle vattupöheikköjä pitkin sähkölinjaa. Hyvin meni. Polku ylitti jonkin tien, ja maasto muuttui kallioiseksi metsäksi. Ei kun parempaa! Kallioilla on kiva kiivetä ja siellä oli puolukoita. Hiukan mietin jaksaako pienet jalat takaisinkin, poluilla kantaminen on vähän riskaabelia puuhaa.
Alkoi häämöttää puiden välistä joku niityn tai suon tapainen. Siellähän on pitkospuut ja soinen lampi! Täällä kaupungin kupeessa? Mentiin siihen nuotiopaikalle, istuttiin, syötiin puolukoita ja laukusta rusinoita, oli olo kuin Lapissa. Lammen vieressä istui penkillä joku setä, käytiin ihmettelemässä vettä ja siihen heijastuvia pilviä ja vaihtamassa muutama sana sedän kanssa. Ja takaisin.
Olin ääneen huolissani lapsen jaksamisesta takaisin, mutta hän selitti että kyllä hän jaksa, hänhän voi hyppiä. Ja niin hypittiin kivien ja juurien yli koko matka kentälle takaisin.
Pikavaellus pohjoisessa!
Menkää kaikki tarkistamaan joku polku, vaikka tänä iltana. Yleensä ne johtavat johonkin paikkaan, jonne kannattaa mennä! (Tosin kaupunkiluonnossa usein oikotietä Siwalle tai bussipysäkille.)
PS. Liikutti ja suretti tämä pienten lasten aivan oikeutettu varovaisuus ja ennakkoluulo toisia ihmisiä kohtaan. Oltiin lähdetty sedän luota menemään, kun kolmevuotias totesi: "Sehän oli ihan kiltti se setä. Se ei tehnyt mitään pahaa. Se vaan jutteli mukavia asioita."
1 kommentti:
Me lähdetään tänään metsään, kiitos!
Lähetä kommentti