Appiukko oli kylässä eilen. Laittoi intialaistyyppistä kana-perunasoossia ja riisiä ja saunoi seitsenvuotiaan kanssa. Katsoi kanssani haukotellen toooosiiii tylsän Italia-Espanja -pelin. Appiukko on sieltä kaukomailta kotoisin, minne puoliso ja tytär juuri matkustivat. Useimmiten käyttämällään englanninkielellä hän on minulle father in law, "isä lain silmissä" (vai kuinkahan tämä kääntyykään). Enpä arvannut silloin joskus teinivuosina suhdetta, edes jonkinlaista, kaivatessani saavani jonakin päivänä kaiken päätteeksi kana-perunasoossia tekevän isän tapaisen.
Ehkä moinen tieto olisi ollut teinille jopa pelottavaa.
Olemme siis nyt poikien kanssa yksin kotona. Kaikki perheelliset tietänevät sen hassun tunteen, kun osa porukasta on poissa ja ryhmädynamiikka muuttuu. Tavallaan on helpompaa, kun melusta ja meiningistä on jäljellä vain kolme viidesosaa. Toisaalta on haettava uudet tasapainotilat niin leikissä kuin velvollisuuksissakin - ja niitä meluja ja meininkejä saattaa nousta esiin odottamattomista asioista. Meillä niin kuin monilla muillakin tapa helpottaa muutosta on puhua siitä viikkoja (mitä muuttoon tulee, kuukausia) ennen säännöllisesti, pähkiä miltä se meistä tullee tuntumaan, kuinka kauan siihen on, mitä poikkeustilanteen aikana ja jälkeen tapahtuu. Ehkä on vain harhaa, että tämän muka tekee lasten takia. Itsehän siinä psyykkaa itseään, ja puhuu itselleen tien muutokseen ja sen yli, parhaassa tapauksessa perustelee fiilispohjalta tehdyn päätöksen järkikielelle.
Kaupungin setä kävi vaihtamassa rikkonaisen vesimittarin (äh, pitääkö nyt ruveta maksamaan vedestä?) ja minä puskin nurmikon nurin ennen kuin alkoi taas sataa vettä. Nelivuotias kulkee ympäri taskulampun kanssa, ja tutkii onko kenelläkään puhtaat jalkapohjat (tuskin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti