Tiedepoliittista kitinää

Viereisessä kuvassa joko ollaan omituisella eväsretkellä tai sitten tehdään tieteellistä tutkimusta.

Virallisten dokumenttien mukaan olen ollut lomalla jo pari päivää ja tulen olemaan vielä liki neljä viikkoa. Poissa työpaikaltani tulen tosin olemaan muuton ja muiden syiden takia yhdeksän viikkoa. Tästä johtuen koetan jakaa viiden työviikon hommat tasaisesti tälle yhdeksän viikon ajanjaksolle ja olla lomalla noin niin kuin melkein. Työn alla on yksi artikkeli ja vanhojen mittausaineistojen käsittelyä – tulevaa mittauskautta on myös suunniteltava.

Tällainen ajankäytön henkilökohtainen mitoitus on tuttua varmaan kaikille tieteen ja taiteen parissa työskenteleville, eikä siinä mitään. Olen aina ollut sopusoinnussa tilanteeni kanssa ja hyvällä omallatunnolla työskennellyt joinakin viikkoina kaksi tuntia päivässä ja sitten taas välillä viikonloppuisin tai äitiyslomalla. Rahoittajalle tämä on ollut herttaisen yhdentekevää ja pomolle ja tutkimusryhmälle OK (niinhän ne itsekin tekevät). Myönnän, että niitä jotka joutuvat oikeasti tekemään oikeaa työtä kahdeksan tuntia päivässä tai yli, tämmöinen saattaa ärsyttää. Mutta miksi, miksi miksi miksi tämä täysin normaali tieteentekijän työtapa tuntuu nykyään ärsyttävän yliopistojen ja koko rakkaan isänmaamme hallintoa?

Tästä keväästä alkaen yliopistomme tutkijoidenkin on pidettävä kirjaa tekemistään työtunneista ns. työajan kohdentamisen vuoksi. Kuulemma, ja uskonhan minä sen, osa rahoittajista vaatii tietoa siitä, että heidän rahoillaan palkattu väki tekee riittävän määrän tunteja juuri heidän projektiinsa. En ole ottanut järjestelmää käyttöön. En siis osaa varmaksi sanoa, pystyykö järjestelmään kirjaamaan ylityötunnit, lomatyötunnit ja maastotyötunnit. Olen kuullut huhuja, ettei ylitöitä nyt ainakaan tunnusteta. Sen tiedän varmaksi, ettei systeemi osaa ajatella tosiasiaa, että kolmen vuoden projekti on alkanut jo pari vuotta aiemmin suunnitelmien ja alustavien mittausten muodossa, ja tulee jatkumaan vähintään kaksi vuotta päättymispäivänsä jälkeen artikkeliluonnoksia korjailun merkeissä. Ja että jo projektin aikana tulevien projektien siemeninä olevat ns. palkattomat yhteistyökuviot tulevat viemään tutkijan aikaa – ja ilman niitä jatkorahoituksen heruminen on aika epätodennäköistä.

Jos tutkimusryhmän jäsenet ja johtaja samoin kuin rahoittaja luottavat siihen, että sopimamme työt tullaan viemään loppuun sovitussa aikataulussa, ikään kuin urakkasopimuksen hengessä, kenen muun tähän enää tulee luottaa? Ja ne muut – yliopistojen hallinto, rakas isänmaamme, osa rahoittajista – eivätkö ne oikeasti luota tutkijan (tai jossakin tapauksessa varmaan myös taiteilijan) – kykyyn ja haluun tehdä työnsä kunnolla? Hyvänen aika, Kela laskee meidät yhä edelleen yrittäjiksi. Eikä yrittäjäkään laske työtuntejaan.