Puoliso oli eilen ykkösluokan vanhempainillassa. Vanhemmuus kasvattaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla puoliso ei oikein olisi uskaltanut mennä tuollaiseen tilaisuuteen. Kolmannen kohdalla hän liikkuu vanhemmuuden vesillä sujuvasti, myös silloin kun niihin liittyy sosiaalista vuorovaikutusta toisten aikuisten kanssa.
Vanhempainillasta tuli tuliaisina kotiin täytettäviä lappusia, muun muassa aika hauska arviointitehtävä. Lapulla oli 21 ominaisuutta, ja sitten piti rastittaa onko oma lapsi sellainen vähän, jonkin verran, paljon vai erittäin paljon. Ominaisuudet olivat tyyliin arka, rohkea, huomionhaluinen, tiedonhaluinen, kärsivällinen, iloinen, sopeutuvainen, syrjäänvetäytyvä jne. Tehtävä oli hauska siinä mielessä, että sen saattoi kopioida ja tehdä tahoillaan puolison kanssa. Aika hyvin arvotimme lapsen samalla lailla molemmat, se oli kiva huomata. Kärsivällisyydestä ja uhmakkuudesta olimme eri mieltä, mutta sitten saimme pohtia hieman miten määrittelemme kärsivällisyyden ja onko uhmakkuus aina uhmakkuutta tai mitä oman pään pitämisestä ylipäätään pitäisi ajatella.
On ihanaa, miten lasten määrän kasvaessa ja iän lisääntyessä (lapsille ja itselle) alkaa vähitellen hahmottaa vanhemmuus -tehtävää hiukan paremmin. Esimerkiksi näkee jo aika selvästi lasten ominaisuudet, eikä ole tarvetta selitellä niitä parhain päin, piilotella niitä tai ottaa ne omaksi syykseen/ansiokseen. Ja onneksi meillä on vielä hetki seesteistä aikaa nauttia osaamisen tunteesta, ennen kuin murrosiät iskee täysillä ja säännöt menevät osittain uusiksi.
Murrosikä on monilapsisessa perheessä vissiin aikamoinen juttu. Viimeisen vuoden aikana olen rupatellut vanhemmuudesta monen ihmisen, puolitutunkin kanssa. Mieleen ovat jääneet kahden puolitutun miehen kommentit monen lapsen isänä olemisesta. "Kymmenen vuotta oli murrosikää," kuvaili autokorjaamon huoltopäällikkö. "Niin, se murrosikä -vaihe oli ehkä raskainta," sanoi etäälle tuijottaen keski-ikäinen mies vielä yksi vauva sylissään.
Kait sitä pitäisi saada lapset ennen sitä hyvälle polulle, joka heidän mielestään johtaa selkeästi kohti aikuisuutta. Tästä lisää myöhemmin, kun jaksan ajatella tähän liittyvän ajatukseni loppuun. Se menee jotenkin niin, että pienet lapset on jopa nykyaikana ja nykyisessä yhteiskunnassa helpohko kasvattaa niin kuin lapsista luontevalta tuntuu. Heillä on mahdollisuus oppia elämän perusasiat kiinni läheisissä ihmisissä, matkimalla. Ongelmallisempaa on jatkaa tätä läheisiä ihmisiä matkimalla oppimista myöhemminkin - kouluikäisen ja nuoren kanssa. Olen vakuuttunut, että lapselle olisi luontaista oppia vastuullisen aikuisen elämää tällä tavalla. Siksi minua niin surettaa, kun vanhempi sanoo lapselleen: "Minä lähden nyt töihin, nähdään illalla," ja lapsi vastaa: "Minä tulen mukaan," ja tähän on nykypäivänä melkeinpä pakko sanoa: "Harmi, se ei kyllä onnistu, et sinä voi tulla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti