Mielessä ensimmäisenä suuri kiitollisuus siitä, että kymmenvuotias saa pelata palloa niin hyvien miesten valmennuksessa. Tämä saattaa tuntua kummalliselta asialta mielen päällimmäisenä kuljetettavaksi, mutta tuo kymmenvuotias on luonteeltaan himpun haastavampi kuin vaikkapa kaksi pikkusisarustaan, ja liikuntaharrastus on hänelle tosi tärkeä. Ja tuskin kukaan kieltää, että kasvuikäiselle pojalle valmentaja on yksi tärkeimpiä miehen ja ihmisen malleja.
Poika oli viikonloppuna taas joukkueen kanssa turnauksessa, ja pelasivat hyviä pelejä ja saivat loppujen lopuksi neljännen sijan. Turnauksessa oli kuultu ja nähty myös sitä toisenlaista jalkkiskulttuuria: huutelua, vastustajan mollaamista, tuomarille valittamista. Pelaajien mutta etenkin valmentajien ja vanhempien toimesta.
Olen nauttinut poikien pelin ja valmentajien toiminnan seuraamisesta, ja näköjään jatkossakin saan olla näistä ylpeä. Pojat osaavat pelata ja tehdä päätöksiä kentällä itse, heille ei tarvitse huutaa. Pojat osaavat käyttäytyä pelissä ja pelin ulkopuolella. Mokata saa, eikä toiset hauku. Valmentajat puhuvat pojille niin kuin ihmisille, kehutaan kun on aihetta, mietitään mistä epäonnistumiset johtui ja missä kohtaa pelissä on parannettavaa. Ja valmentajat opastavat poikia käytöksen kiemuroissa ja paimentavat turnauksissa ja ovat aivan mahtavana mallina. Minulla on koko ajan ottanut positiivisesti korvaan se, miten valmentajat osaavat KIITTÄÄ. He muistavat ja viitsivät kiittää vanhempia, kun johonkin juttuun valmistautuminen on sujunut. He kiittävät poikia hyvästä käytöksestä peleissä. He kiittävät kenttätuomareita. He kiittävät äitejä, jotka ehkä kerran vuodessa saavat aikaan kioskin kentän laidalle.
Kiittäminen on kumma juttu. Sillä on paljon voimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti