Mustosen työ on kyllä ajatuksia herättävä.
Siperian alkuperäiskansoilla on ollut ja on vieläkin tapoja, jotka on niin helppo kuitata huuhaaksi. Eläimiä ja muistomerkkejä, joihin ei saa kajota (mammutinluut, karhut), millaisin rituaalein luontoa kunnioitetaan, miten lasta kuunnellaan jotta saadaan tietää kuka edesmennyt hän on. On hyvin vaikea nykyaikaisena länsimaisena tietää, millä kaikilla mekanismeilla tällaiset rituaalit ja uskomukset ovat suojelleet ihmistä, eläintä, lasta, ekosysteemiä. Ja se, että perinteinen luontosuhde ei ole ollut suojelusuhde, vaan hyväksikäyttösuhde.
Kirja on opettavainen myös sen suhteen miten alkuperäiskansat ja luonnonelinkeinoja harjoittavat ihmiset suhtautuvat tutkijoihin, tutkimukseen ja havaintojen keräämiseen. Toisaalta hyväksikäyttönä ja kiinnittäen huomion tutkijan ylenkatseeseen ja välinpitämättömyyteen, toisaalta ylenkatsoen. Tässä on pureskeltavaa jokaiselle alalla työskentelevälle.
Tulin myös ajatelleeksi, että se kun meidänkin perhe on muuttanut jo muutamaan otteeseen ja asuu nytkin alueella josta kukaan meistä tai kummankaan suku ei ole kotoisin, on hukannut meiltä paljon sukujuuriin liittynyttä paikkatietoutta. Joudumme arvailemaan, miksi jossakin kotimme lähellä on raunio, polku tai vanha kiviröykkiö. Emme tiedä kuka, milloin ja miksi sen on koonnut, millaisia draamoja muutama sukupolvi sitten alueella on koettu, kenen setä putosi jäihin ja mitä sitten tapahtui. Minulla on osa näistä tarinoista muistissa Savon kodin osalta. Puoliso on joutunut kasvamaan ilman menneisiin aikoihin liittyvää paikkatietoa.
Ja tämänkaltaisten aihepiirien äärellä törmää henkisyyteen tai hengellisyyteen, jota harvoin joutuu luonnontieteissä tapaamaan:
”Esitin osana kenttätutkimuksia kysymyksen kaikille yhteisöjensä jäsenille, mistä he, tavattuaan, tai kuultuaan tietoja tietäjistä, ajattelivat näiden erityisten yhteisönsä jäsenten saavan kykynsä ja lahjansa. Aihe oli arka. Joidenkin kohdalla se kosketti sukua, yhteisöä tai muuta henkilökohtaista tunnetta. Tietäjien kyvyt ovat myös, kuten Iengran evenkeillä ja Kolyman poroleireissä, yhteisöjen syvintä paikallista tietoa, jota myös vartioidaan. Unet ja näyt Hummonselällä koettiin olevan osa paikallisen tiedon syvempiä tasoja. Näiden yliaistillisten ja metafyysisten paikallisen tiedon elementtien roolia on vielä lähes mahdotonta arvioida mahdollisuutena mukautua muutoksiin. Riittänee, että moraalisesti oikein toteutettu kenttätyö osoittaa, että tutkimusaineistossa näilläkin tiedoilla on kenties oletettua suurempikin rooli, mutta niiden syväsijainnista johtuen niiden kuvaus ja rooli yhteisössä on vaikeampi todeta. Olen pyrkinyt osoittamaan aineistojen osalta, että esimerkiksi apajan valinnassa niillä on roolinsa. Näiden paikallisten tiedon elementtien saaminen osaksi luonnonympäristön ja vesistöjen hallintajärjestelmää, sanomattakin on selvää, on valtava haaste, vaikka ne on merkityksellistetty paikallisuudesta käsin.”
Kirja oli hyvä muistutus etenkin siitä, että vaikka meillä on valokuidut ja Facebook, meillä on myös ympäröivä luonto ja mahdollisuus hallittuun luonnon hyväksikäyttöön:
”Tie selviytymiseemme on olemassa. Se on tähän asti kerrottu. Me olemme vielä täällä, osana ilman muutteita, huolimatta uraanikaivosvaltauksista, koskien patoamisesta ja avohakkuista. Aika on kehä; mallit ovat olemassa, tiedämme riittävän varmasti, missä perinteisessä kalastuksessamme, maailmankuvassamme on ollut kyse.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti