Joulukuun alun lumeton pimeä. Haen eskarilaisen puoli viiden hujakoilla; lapset ovat yleensä ulkona koulun pihalla. Perimmäisessä nurkassa ei ole pihavaloja, siellä on ruskea maa, isoja kiviä ja suuria mäntyjä. Kuljen hämärässä, tähyilen pimeään. Siellä on pieniä liikkuvia hahmoja jotka leikkivät kotia, koiraa tai oravaa.
Mietin tätä asuinpaikkaa, ja olen kiitollinen. On niin mahtavaa kun lapset voivat tulla sinuiksi vuodenkierron kanssa, ihan tässä päivättäisessä vuorovaikutuksessa kaikkeen tähän räntään ja kaamokseen. Heilurin toisessa ääripäässä odottavat sitten makuuhuoneessa inisevät itikat ja hohtava yöttömän yön valo, ja viileä uimavesi järvessä.
Tuntuu että kun on tottunut siihen miten luonto ja koko maailma on ihan iholla, ei anna niin kamalasti painoarvoa pienemmille asioille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti