Alkuviikosta teimme omia juttujamme mutta myös autoimme vaihto-oppilasta ostamaan suomalaisia ruokatarpeita, postittamaan osan vaatteistaan, pakkaamaan ja purkamaan lähdön nostamia tunteita juttelemalla. Tuntui tosi kummalta ajatella että hän on lähdössä pois. Tavallaan helpottavalta (voi rentoutua), mutta eniten surulliselta ja KUMMALTA. Miten niin meitä olisi sitten vain normaali kuusi henkilöä? Vaihtaria itseään huoletti se että Italiassa on jo kuuma, se että hän ei enää pidä siitä ettei saa olla yksin ja että ihmiset tulevat iholle, ja että yöllä on pimeää.
Keskiviikona ajoimme kahden lapsen ja vaihtarin kera Helsinki-Vantaalle. Hirmu hässäys matkalaukkujen kanssa, kun olivat painavia ja niitä oli liikaa. Ja sitten ahtaaseen Burger Kingiin, ja sitten ei auttanut muu kuin sanoa hei hei ja halata ja laittaa lapsi jonottamaan turvatarkastukseen - taskut pullolleen pakattuine talvitakkeineen päivineen.
Ja miltä nyt tuntuu? Nuorimmainen on palannut nukkumaan omaan sänkyynsä. Mutta hän ikävöi, ja kovasti. Pojat ja puoliso kyselevät välillä mitähän vaihtarimme nyt tekee. Vanhimmainen on aika huojentunut. Itse en osaa vielä arvioida kokemusta. Täytyy palata asiaan muutaman viikon jälkeen. Vaihto-oppilas itsekin totesi ettei osaa lähtiessään sanoa miten on muuttunut, mitä on oppinut. Muutaman viikon päästä voimme olla yhteydessä ja kysyä. Että miltäs se Italia nyt tuntuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti