Edellisen postauksen jälkeen pakko miettiä hieman lisää sitä omaa metsäsuhdettaan. No se on niin syvällä että ei sitä vissiin edes huomaa. Olen kasvanut keskellä metsää, ja lapsuudessa ihan oikeasti ne rakkaimmat leikkipaikat olivat muutamassa lähimetsässä. Niiden menetys brutaalien 90-luvun hakkuiden kautta oli iso surun ja katkeruuden paikka, joka ei ole vieläkään sisimmästä kokonaan parantunut.
Metsiin on menty kaikissa asuinpaikoissa: Itä-Helsingissä Meri-Rastilassa niihin rantametsiin ja Kallahdenniemelle, vanhan Vuosaaren puolella Mustavuoreen. Jyväskylään muuttaessamme järven läheisyys ei ollut hyvän talonpaikan kriteeri, mutta halusin metsän laitaan. Mielestäni metsän pitää olla niin lähellä, että sen näkee aina vilkaistessaan ikkunasta, ja haistaa ja kuulee ulos mennessään. Ja sinne voi piipahtaa hakemaan jotakin jos tarvitsee, vaikka nyt mustikoita, tai kepin, tai kukkia. Koen että suhteeni metsään on silleen arkinen.
Mutta kyllä tuntui tavallaan oikeilta ja tutuilta myös ne folkloristiset puheet, joissa mietittiin entisiä ja nykyisiä "kanssakäymisen muotoja metsän kanssa". Puhetta metsälle. Tietämystä siitä, että jos veisi uhrilahjoja metsään, mille kivelle tai mille puulle ne veisi. Tietäähän sen, kysymättä tai kertomatta.
Kirjoittaisin tästä mielelläni lisää. Vaikkapa myös isäni metsäsuhteesta, siitä miten hän tavallaan näki metsän kuutioina, mutta myös arvosti sitä ympäristönä. Osasi liikkua eksymättä. Tiesi millaisia käyttö- tai koriste-esineitä mistäkin käkkyrästä tai oksasta tulisi. Ja vaikkapa myös pienen lapsen intuitiivisesta metsäsuhteesta, jota saan seurata nuorimmaiseni kommentoidessa maailmaa: "Minun mielestä puita ei saisi kaataa." Kirjoitan joskus toiste. Nyt alan ruokkia perhettäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti