Perjantai-ilta. Vanhimmainen halusi lähteä "ajelemaan", eli hän joutui samalla hoitamaan toiseksi vanhimmaisen harkkakyydit. 13-vuotias pelaa meluisasti tietokoneella, Skypen päässä on luokkakaveri. 8-vuotiaan luona on iltakylässä ystäväperheen 9-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ovat pikkujoulumenoissa. Puoliso puolestaan on Helsingissä lähettämässä entistä pomoaan eläkkeelle.
Pyykkikori on tyhjä, tiskit tiskattu, kukat kasteltu ja viikonlopun ruoat mietitty. Lapsilisät tulivat aamulla tilille, eli on käyty apteekissa ja ruokakaupassa ja nuorimmaiselle on vihdoin ostettu soppivat talvikengät.
Sain laitettua ison metsäjulisteen alakerran makuuhuoneen seinälle.
Ah. Kukaan ei tarvitse minua nyt. Voin kaikessa rauhassa penkoa maan pintaan muodostuvan jään aineistojani ja hahmotella käsikirjoitusta. Ah.
PS. Vanhimmainen ihmetteli miten hänellä yhtäkkiä on niin paljon kavereita. Totesi että Italiassa ehkä oppi sosiaalisemmaksi kuin aikaisemmin oli.
PPS. Vanhimmainen myös torui minua, kun otin eilen lakupussista vain kolme lakua vaikka muille tuli seitsemän. Ei kuulemma saa uhrautua. No en. Ihan oikeasti, ei tehnyt mieli. Ja nyt tekee mieli kirjoittaa artikkelia.
PPPS. Kyllä sen tunteen toisetkin tutkijat ymmärtävät. Esimerkiksi puoliso. Eilen kymmenen aikoihin illalla hän värjyi epätietoisena tietokoneensa liepeillä: "Ei varmaan pitäisi... mutta tekisi mieli vähän katsoa niitä binäärilukutiedostoja..." Se on se, kun joku nakertaa ihanasti takaraivossa, ja vielä tyydyttävämpää on saada se nakerrus paperille - tai binäärilukutiedostooon.
PPPPS. Joillekin meistä se saattaa olla lähinnä elämän tarkoitusta. Saada ne nakerrukset pois päästä. Nautinto ja kutsumus, tyydyttävää itsessään, palkka on tavallaan sivutuote.
PPPPPS. Tutkijakollega oli tämän viikoa etsimässä meteoriittia Lapissa. Eikun oikeasti oli. Lapin yllä oli nähty viikko sitten "tulipallo", ja nämä asiaa tutkivat koettivat sen jäänteitä sitten löytää, huonolla menestyksellä. Mutta pakko oli yrittää! Ymmärrän hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti