Näihin muuttoihin ja muihin liittyen: ihan viime aikoina on vasta tullut se aito havahtuminen, että nämä lapset oikeasti kasvavat isoiksi eikä niitä ole tulossa lisää. Että kun tuo nuorimmainen täyttää keväällä yhdeksän, täyttää hän sitten seuraavaksi kymmenen ja niin edelleen, eikä perässä ole tulossa seuraavaa vauvaa, taaperoa, koululaista.
Totta kai vapauttavaa.
Mutta havahdun siihen, että minulla ei ole taitoja tällaiseen tilanteeseen. Olen tottunut siihen että jälkikasvulla on seuraa ja tukea (ainakin riitelytukea) toisistaan. Keskusteluja ei tarvitse aloitella tai ylläpitää, käsiteltäviä asioita on koko ajan ilmassa, hiljaista ei ole. Jossakin vaiheessa käykin niin että meillä on kotona vain yksittäiskappale teinejä. Ja jo nyt on käynyt niin, että meillä on yksittäiskappale pieniä koululaisia - eikä hänellä oikein ole luontaista seuraa kotona, samalla tavalla kuin aikaisemmin pienillä koululaisilla on aina ollut. Täytyy hakea taas uutta vanhemmuutta.
Koko ajan se on sama juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti