Tässä vaiheessa alkoi epäselvästä tunnemassasta nousta yksi selkeä tunne ja se oli viha.
En ollut vihainen koronalle enkä tehdyille toimille. Enkä tekemättömille. En perheelle, itselleni, kampaajalla ramppaaville vanhuksille. Piti oikein miettiä mille tai kenelle olin vihainen.
Vaikea tunne nousi siitä että vuosikausia, vuosikymmeniä, olivat maailman päättäjät, elinkeinoelämä, ja me yksilöinä olimme ja muistutelleet miten on mahdotonta muuttaa talousjärjestelmää ja elämää. On välttämätöntä juosta päätä pahkaa, tehdä ja harrastaa liikaa, matkustaa, pitää lentokoneet ilmassa, lentoliput halpointa ja lentoyhtiöt hengissä. Ennättää parissa päivässä käydä kokouksessa maailman toisella puolella.
Miten nyt, kun terveydellinen uhka on omalla ovella, on mahdollista vetää hätäjarrusta ja pysäyttää kaikki? Jääd kotiin? Miten se ei ollut mahdollista aiemmin, vaikka jokainen ajatteleva ihminen ymmärsi että business-as-usual tappaa köyhiä ja kurjia, siellä jossakin maantieteellisesti kaukana tai joskus tulevaisuudessa jossa ei meitä enää ole?
Samaa pohtivat monet muutkin. Osa pelkää että tästä palataan takaisin vanhaan normaaliin. Osa kaipaa muutosta vahvasti, ja varovasti toivoo että tämä pysähdys antaa aikaa ajatella ja viisautta lähteä rakentamaan uutta normaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti