Olin miettinyt huomaako lukio sitä että osa heidän opiskelijoistaan tipahtaa kummalliseen välitilaan eikä oikein tiedä mikä päivä on, onko koeviikko, pitäisikö koe tehdä ja miten. Kyllä ilahduin kun opo sitten soitti ja pojan lisäksi myös minulle. Juttelimme pitkään, ja hän juttelin pojan kanssa pitkään.
Lopputulema: nyt lukiolainen sai huojennusta kevään viimeiseen jaksoon, tietää milloin poikkeustilan johdosta roikkumaan jääneet edellisen jakson tehtävät pitää palauttaa, uskaltaa taas avata wilman ja sähköpostin, ja on selkeästi paremmalla mielellä.
Onneksi koulu ymmärtää että "täysi-ikäinen" ja "itseohjautuvuuden tavoite" eivät tarkoita että pärjäisi. Me vanhemmatkin koetamme ryhdistäytyä ja tukea paremmin hankalassa vaiheessa olevaa. Muun muassa lukea ääneen Ylen uutista, jossa asiantuntijat antavat opiskelijoille armon. Nyt ei tarvitse mennä hyvin, nyt ei tarvitse huolehtia jos koulu ei ole tärkeysjärjestyksen ykkösenä, ei haittaa jos tulee notkahduksia. Voi olla alakuloinenkin, ja ahdistunut. Eikä näistä tunteista tarvitse "toipua" hetkessä. Sängystä on kuitenkin hyvä päästä ylös, jutella kamujen ja perheen kanssa, syödä ja ulkoilla.
Isosisko kutsui seuraavalla viikolla sitten kuntopiiriin ja opiskelemaan. Hänelläkin on vähän yksinäistä.
Nuorimmainen jaksaa hyvin, kun saa ulkoilla päivittäin naapurustosta löytyvän luokkakaverin kanssa. 16v ei löydä eristyksestä ja itsenäisestä koulutyöstä yhtään huonoa puolta. Itse huomaan pärjääväni pelottavan hyvin vähillä ihmiskontakteilla.
Auringonpaiste tekee tietenkin hyvää, ja mummin, papan ja puolison sisarusten kanssa höpöttäminen sunnuntai-zoomissa. Tämmöinenkin tapa laitettiin aluille.
Bodybalance-tunti kotoa käsin tuntui sen sijaan jotenkin hoopolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti