Taasko on viikonloppu? Miten aika voi kulkea niin nopeasti, vaikka mitään ei tee?
Kumpaan menee ensin hermo, eristyneisyyteen vai siihen että kotona on koko ajan myös muita ihmisiä?
Pappa lähettää hauskoja korona-aiheisia meemejä. Paras on ollut se, jossa miehelle kerrotaan että hän joutuu karanteeniin kahdeksi viikoksi, "but you have two options". Vaihtoehto a on karanteeni vaimon ja lasten kanssa. Mies vastaa heti tämän jälkeen: b.
Vielä perjantaina 16v pääsee käymään hammaslääkärissä. Kaupassa käydään. Puoliso hoitaa lauataina kirkolla kahden muun ihmisen kanssa "kirkkolähetyksen". Muutenpa ei mitään tapahdukaan.
(Kirkoista vielä sen verran, että ne ovat poikkeustilassa kaikkea muuta kuin kiinni - vaikka jotkut sellaisen vaikutelman ovat saaneet ja vähän naureskelevat että eipä kansa nyt turvaakaan muuhun kuin asiantuntijatietoon. Kirkot ovat nyt netissä, puhelimessa ja kyöräämässä vanhusten kauppakasseja. Facessa, youtubessa tai zoomissa järjestetyt jumalanpalvelukset ja muut kirkon tilaisuudet vetävät paljon väkeä. Nythän se on helppoa ja mahdollista, vaikka entiseen kotikirkkoon maailman toiselle puolelle. Yhteyden kaipuu ei katoa, ja tarve lohdulle on kova.)
Vanhimmaisen poikakaveri pääsi pitkälle lomalle mutta meille en häntä uskaltanut päästää - ettei kävisi niin ikävästi että levittäisimme oireettoman tartunnan varuskuntaan. Varusmiehet on jaettu kolmeen osaan, eivätkä osat ole missään tekemisissä keskenään. Yhden viikon ovat kerrallaan lomalla, viikon kasarmilla hommissa, viikon metsässä.
Tilanne menee kaiken kaikkiaan absurdiksi. Tartuntoja on Helsingissä ja koko Uudellamaalla paljon enemmän kuin muualla Suomessa. Pohditaan siis Uudenmaan eristämistä 19.4. saakka muusta Suomesta, jotta ihmisten liike vähenisi. Puoliso saa töistä lupalapun, jolla kuulemma "rajan" yli pääsee jos tarpeen on. No - meidän yhden auton kesärenkaat ovat Espoon toimiston varastolla... Lasketaanko se tärkeäksi syyksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti