Olin eilisen taas Helsingissä, osallistuin Ilmatieteen laitoksella Pyryn päivän seminaariin. Yhden alustuksen pidin itse, ja kuuntelin seitsemän. Tuttuja oli, mutta myös tuntemattomia – nuoria, päteviä tutkijoita. Oli hyödyllistä kuulla kommentteja ja kysymyksiä omasta työstä, kriittisiäkin. On niin helppo jämähtää sellaiseen hakemuksenkirjoittajan hyvään mieleen – kyllä me tehdään tärkeää työtä, ja hyvin, ja unohtaa realiteetit ja tiedon soveltajat. Hyödyllistä oli myös olla ylipäätään mukana. Kun on ollut kotona ja jo aiemmin toisella paikkakunnalla ja oman tieteenalan ulkopuolella, on hiukan pudonnut kärryiltä tuoreista tutkimustuloksista ja uusista opinnäytetöiden tuloksista, esimerkiksi. Nimet ja naamat eivät pysy yhdessä. Alueellistumisen ja poikkitieteellisyyden huonoja puolia. Mutta hyvä mieli tuli siitä, että vihdoinkin olen päässyt sille tasolle, että osaan ja uskallan kysyä jotain alustuksen pitäjältä! Ainakin kotimaisessa kokouksessa ja omalla äidinkielellä! Toki taas alkoi vaivata se tosiseikka, että olemme tutkimusryhmän kanssa julkaisseet tosi vähän mitään viime vuosina. Maastotutkimusta tehdessä tulee väkisin pitkiä hiljaisia kausia, kun tehdään sitä työtä ja kootaan tuloksia, ja sitten käsitellään ja tulkitaan niitä. Mutta on vaikea löytää se kärsivällisyys ja luottamus, että kyllä niitä juttujakin joskus tulee. (Ja onko rahoittajilla se luottamus myös? Että tämän julkaisemattomuuden jälkeenkin on rahoitus tuleville vuosille, sellaisille tuottaville, jo hiukan kokeneemman tutkimuksenteon vuosille?)
Aina samat pähkäilyt, kun johonkin osallistuu.
Ihastuttavia keskustelunpätkiä tuolla kuuli esittäjien, kommentoijien ja puheenjohtajien välillä.
”Niin mistä nuo lumisateet teillä tulee? ” (Ilmatieteen laitoksen henkilön kysymys ympäristökeskuksen mallintajalle)
”No ne on niitä teidän lumisateita.”
Ja:
”Ahkerasti yritetään päästä mahdollisimman helpolla eteenpäin” (Analysoi toinen mallintaja omaa työtään)
”Ei tässä mitään hävettävää ole!” (Rohkaisee puheenjohtaja)
”No eeeei – meidän hienoin malli tämä on.”
Ja:
”Miten te saitte sen mittarin hankeen? Oliko teillä käsipora?” (Kyselee Etelämantereella mittauksia tehnyt Grönlannissa mitanneilta)
”Joo, mutta sillä ei saa siistiä reikää.”
(Viimeisimmästä tuli mieleen se, miten jotkut Etelämantereen jäätikkötutkijat olivat muokanneet mittausalustaansa työkaluina muun muassa lattianhiomakone ja moottorisaha.)
PS. Minulle jäi tunti ylimääräistä. Hassua oli huomata, mitä Helsingin shoppailuominaisuuksia arvostaa eniten. Käytin tunnin Stokkan Herkussa ja aivan ihastuttavassa saippuakaupassa nimeltä Lush.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti