Näin pyhäinpäivän aikoihin kuuluu muistella edesmenneitä. Kerroin eilen eskarilaisen iltapäivätädille mistä meidän polttopuumme tulevat, ja siinä tuli samalla alettua isän viimeisten vuosien muokkaaminen kertomukseksi – se on varmaan joskus valmis, ja sitä kerrotaan lempeällä huvittuneisuudella – mutta myös kaiholla ja kunnioituksella – lapsille, lastenlapsille ja ystäville. Kerroin, miten viimeisen kesänsä aikana isäni erityispiirteet korostuivat aika lailla, ja hän uurasti hiukan omituistenkin projektien parissa. Piha oli saatava kuntoon, muurahaispesät hävitettävä, uusi katos laitettava, puita kaadettava. Etenkin puun kaatoa harjoitettiin paljon. Välillä kotona auttamassa käyneet aputytötkin laitettiin metsätöihin. Koivut kaadettiin pitkään kantoon, jotteivät lähtisi tekemään heti uutta kasvua.
Kun tuli syksy, ja voimat katosivat ja lopulta metsätyöt olivat isäni kohdalta täällä maan päällä lopullisesti valmiit, jäi äitini ihmettelemään kaadetun puun määrää. Siitä saakka perhe ja suku on puita pätkinyt moottorisahalla, pilkkonut, kasannut pinoihin, kärrännyt pinoja suojaan. Nyt isän perintö alkaa olla siististi tallessa. Me muutamme sitä pikku hiljaa lämmöksi täällä kotiuunissa. Voisi olla hullumminkin.
On pidetty pienimmäisen kanssa kotipäivää. Juteltu kaksistaan, sulatettu pakastinta, käyty rautakaupassa, lämmitetty uunia.
Eilen selkisi, että ainakaan syksyn ensimmäinen apurahahakemus ei ollut tuottanut satoa, eikä toimitustyöllinen työhakemus. Jäljellä viisi pientä ja yksi iso hakemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti