Kuten edellisessä postauksessa sanoin, syksyllä en ehdi tehdä tällä tukiäitisaralla juuri muuta kuin käydä
kolmena päivänä doulakoulutuksessa. Tai kahtena.
Mutta miksi doulahommaa?
No
synnyttäminen on aika hieno ja intensiivinen kokemus, mutta tosi suurella
todennäköisyydellä minulla elämänvaiheena taakse jäänyt. Ja kaikilla ei ole
tukihenkilöä omasta takaa. Ja laajalti hyväksytään se näkökanta, että
tukihenkilö tekee synnytyksestä äidille miellyttävämmän kokemuksen – parhaassa
tapauksessa vähentää lääketieteellisten puuttumisten tarvetta, estää
synnytyksen pitkittymistä ja niin edelleen. Eli win-win siinä missä vauvojen
hoito ensikodillakin.
On
toinenkin perustelu, vaikka doulana onkin sitouduttava synnyttäjän/perheen
omiin tarpeisiin, ei omiin periaatteisiin. Silti ajatus luonnonmukaisemmasta ja
sitä myötä HELPOMMASTA synnytyksestä ja sen edistämisestä kolkuttelee jossakin
mielen kolkassa.
Olen
nyt ollut mukana raskaus-, synnytys- ja imetyskuvioissa yli 15 vuotta. Edelleen
ne jaksavat ihastuttaa ja ihmetyttää. Koko ajan olen jotain oppinut ja koko
ajan liirannut lähemmäs luonnonmukaisuuden ihannetta – vaikka se taisi olla
lähtökohta jo silloin kauan sitten, miksi muuten olisimme hakeutuneet
Haikaranpesä-osastolle, vaikka en perusteita tosiaan enää muistakaan.
Nykyinen
äitiyshuolto ja synnytysten ”hoito” taitavat edelleen olla kauempana
luonnollisuuden ideaalista kuin pikkulapsen hoito (sillä puolella kun mm.
vierihoito, imetys ja lapsentahtisuus alkavat olla jo päivän sana), eli tekemistä
piisaa riittävästi vertaistoimijoillakin.
(Ei
lähdetä keskustelemaan äiti- ja lapsikuolleisuuden vähenemisestä ja
nykysynnytysten turvallisuudesta. Minun on vaikea uskoa miten ne eivät voisi
olla yhtä aikaa turvallisia ja lempeitä, perheen valintoihin ja voimavaroihin
luottavia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti