Synnyttäminen harrastuksena III

Eilen kotiin pöllämystyneenä pitkistä työvuoroista ja ajamisesta ja kuulemaan perheen kuulumisia ja toteamaan että työhuone on järjestelty uudelleen ja kaikki on sujunut ilman minuakin. Se on aina hyvä huomata.

Eikä nelivuotias tietenkään (eikä pidäkään) arvosta lainkaan sitä, että lähden huomenna ja ylihuomenna heti melkein koko päiväksi harrastamaan. Mutta kun mutta kun noita kurssipäiviä on niin harvoin ja olin jo toukokuussa näille ilmoittautunut ja ja ja...

Huomenna siis doulakurssille.

***

Ai niin, pitikö itsekin olla jotain mieltä. Jos vielä menisin itse synnyttämään, muistuttaisin itseäni näistä kymmenestä periaatteesta (saa olla eri mieltä):

1) Synnytys on osa naisen normaalia seksuaalielämää – intiimi ja henkilökohtainen tapahtuma, jossa ei yleensä ole mitään ”selviämistä” tai hätää. Synnytys ei ole hätätila eikä sairaus eikä synnyttäjä ole potilas. 

2) Tukihenkilö on synnytyksessä synnyttäjää varten (samoin kätilöt ja lääkärit on hyvä mieltää palvelijoiksi). On hyvä miettiä jo etukäteen onko hillittävä itseään, padottava tiettyjä osia itsestään tukihenkilön edessä. Voitko olla varma, ettei sinua nolota tai pelota synnyttää hänen läsnä ollessaan – ja että hän ymmärtää että synnytys on kaunis ja upea mutta myös raadollinen tapahtuma kaikkine ihmiseritteineen, tukihenkilölle välillä pohjattoman tylsää (synnyttäjä ei rupattele, ja tukihenkilön rupattelu kätilön kanssa voi tuntua synnyttäjästä epäkohteliaalle), ja ilman synnyttäjää kannattelevaa hormoni-cocktailia myös raskasta. Tukihenkilön on oltava valmis TUKEMAAN, sekä henkisesti että myös fyysisesti jos niin tahdot.

3) ”Ei” on lähtökohtaisesti hyvä vastaus aina kun kysytään jostain toimenpiteestä – ellei oikeasti ole ongelma ja äkillinen kriisi.

4) Kipu on synnytyksessä kaveri, ja myös pelko voi olla kumppani jonka voi toivottaa tervetulleeksi synnytyshuoneeseen. Eikä se estä sitä, etteikö myös mielenrauha mahtuisi mukaan.

5) Pysy pystyssä, pysy liikkeessä. (Synnytys on nopeampi ja helpompi. Ei välttämättä kivuttomampi.)

6) Se pohjattoman toivottomuuden fiilis, jonka useimmat kokevat jossakin vaiheessa synnytyksen loppupuolella - "minä en selviä tästä!" - se on sitä varten että huudetaan apuvoimat kehiin, kohta syntyy vauva!

7) Ei ole tarpeen ponnistaa ennen kuin kroppa sanoo että nyt on pakko. Sitä ei voi olla huomaamatta. Vaikka kohdunsuu on auki ja kätilö käskee ponnistaa, on turha hoppuilla jos vauva ei ole valmis. Jos pysyy edelleen pystyssä, painovoima ja kohtu hoitavat suuren osan työstä.

8) Vauvan kanssa ei tarvitse heti ruveta kamalasti häseltämään. Hän on juuri syntynyt. Napanuoralla ei ole kiire. Pestä ehtii, pukea ehtii, mitata ehtii sitten joskus. Imettääkin ehtii vähän myöhemmin. Ihokontaktista ja ensi-imetyksestä on puhuttu niin paljon, että ne kyllä hoidetaan kätilön ohjeistamana ja hyvä niin. Mutta vauva ei välttämättä ole valmis imemään heti vartin päästä. Saattaa mennä tuntikin. Ei ole kiire. Voi köllötellä sylikkäin ja höpötellä. Tutustua. Antaa vauvan rauhoittua ja herätellä vaistonsa. Kun vauva on valmis ryömimään rinnalle, sen kyllä näkee. Vauvaa ei tarvitse välttämättä edes paljon auttaa, hän on elementissään.

9) Istukka syntyy kyllä, puoli tuntia tai kauemminkin ei ole aika eikä mikään odotella. Ei hätää.

10) Seuraavat päivät: nukutaan, syödään, juodaan ja imetetään. Imetys ei ole ehkä helppoa, mutta ei kai mitään taitoa opi hetkessä. Vauvasta tuskin tarvitsee lepoa – kaikesta muusta kylläkin. Jos sairaalalla on hyvä, kotiin ei ole kiire vaikka hoitaja hoputtaisikin. Ehtii sinne huomennakin. Tai ylihuomenna. Toisaalta, jos kotona on hyvä, siellä pärjtään kyllä. Lapsihan ei ole sairaalan oma, ja se tarvitsee lähinnä vanhempansa.