Kotiviikosta olisi paljon kirjoitettavaa. Mutta olen taas päivystysaikataulussa ja jotenkin irrallaan. Mutta jotain.
Nuorimmaisen vesirokko meni aika kivasti. Kuumetta oli parina päivänä ja parina tuntuivat näppylät inhottavilta. Kuivuvia näppyjä on toki edelleen.
Viikon iso juttu oli vanhimmaisen konfirmaatio ja juhlat. Tyttöhän oli tykännyt riparista vaikka kuinka paljon ja ilmoittautui isoskoulutukseenkin. Puolison kanssa puhuttiin ja oltiin molemmat asiasta ihan iloisia (silloin joskus 15 vuotta sitten rajanveto luterilaisuuden ja vapaan suunnan hengellisyyden välillä teki kipeämpää). Voin hyvin kuvitella että olo leirillä ja tuon seurakunnan parissa tuntuu rennolta ja helpolta. Tarjoaa ns. helpon väylän elää sitä omaa hengellisyyttään.
Konfirmaatio oli tunnelmallinen ja HAUSKA. Tuleehan sitä jännä olo, kun katsoo omaa lastaan siinä iässä, porukassa ja tilanteessa. Lauloivat lopuksi papin sanojen mukaan "komeasti kajauttaen, ainakin paikoitellen" Tuu mun vaimoksein.
Juhlissa oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. Rippilapsi jaksoi edustaa mekko päällä ja tarjottavaa oli liikaa - tosin tietoisesti tilattu liian iso kermakakku katosi kiitettävän nopeaa tahtia. Paikalla oli muutama henki Lapin suvusta, muutama puolison eteläisen Suomen suvusta ja minun puoleltani äitini ja serkkuni kummin ominaisuudessa. Itselleni ihaninta oli se, että serkun lisäksi paikalle pääsi myös tytön toinen kummitäti, Oulusta. Tämä tarkoitti että me kolme, jotka yläasteen ja lukioiän yhdessä tarvoimme, olimme harvinaisesti yhdellä ja samalla paikkakunnalla. Lapsinemme, miehinemme ja aikatauluinemme, mutta kuitenkin. Otetuista valokuvista päätellen esim. omasta riparista on aikaa yli kaksikymmentä vuotta (!!!) ja se näkyy olemuksesta, mutta kuitenkin.
Luvattiin pitää ensi kesänä 40-vuotispäivät. Tai illat. Vaikka sitten Iisalmessa, menneiden aikojen kunniaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti