Se marraskuinen hyvä fiilis antoi tietä joulukuiselle ärtymykselle - ihmisen mieli tuntuu aaltoilevan epäsäännöllisen säännöttömästi. Rahaa ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi, ajasta puhumattakaan - meillä on ollut puolison kanssa tosi tiiviitä viikkoja pari kolme peräkkäin.
Sitten on tämä tutkijaelämän epävarmuus. Syksyllä oli hetken seesteinen ja aikaansaapa olo, ja jopa sellainen että tulevaisuus näytti selkeältä ja turvatulta. Nyt kun neljästä rahoitushakemuksesta kaksi on tullut takaisin kielteisen päätöksen kera, alkaa hiukan hirvittää. Entä jos ei ensi vuonna olekaan tutkimusrahoitusta?
No tekemistähän minulla on näissä vanhoissa töissäkin, mutta tuntuisi tyhmältä ja vaivalloiselta (ja rahattomalta) tehdä niitä työttömyyskorvauksella. Olen jo alkanut väsyä päivystystyöhön vaikka siinä on roppakaupalla hyviäkin puolia. Doulahommaa uskaltaisi ehkä aloittaa avoimemmin, jos ei olisi sitovaa tutkimusrahoitusta. Eli vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on, ja aina on ollut jotenkin sellainen olo että näihin mahdollisuuksiin on kiinnostavaa tarttua, ja loppupeleissä kaikki menee hyvin ja just niin kuin piti.
Mutta kun. Se ärsyttää, jos ei pysty jatkamaan sitä mitä on kuluneen vuoden kuitenkin tuntunut tehneen hyvin. On julkaistu. On verkostoiduttu ja suunniteltu tulevaa. Jotenkin olen pitkästä aikaa tehnyt tutkijantyötä niin kuin sitä kuuluisi tehdä. On ollut sellainen olo, että pitkästä aikaa on oikealla tiellä menossa oikeaan suuntaan.
Se ärsyttää, että tässä on kysymys rahasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti