Vanhimmainen oli tehnyt kavereineen lyhyen elokuvan koulussa, ja tästä nousi puheeksi meidän lukioaikanamme tekemä kaamea kauhuelokuva First of May.
Sitähän ei (onneksi) voi katsoa kun on VHS:llä, mutta ryhdyin sitten penkomaan esille ihania lukioaikaisia "muistivihkoja". Muistan niitä olleen kaksi kappaletta, toinen sininen, toinen punainen. Niihin kirjattiin ylös kaikkia hassuja opettajien sanomisia ja sen sellaista. Ne ovat tulleet vastaan säännöllisesti jostain kirjahyllyistä mutta eipä nyt löytynyt.
Sen sijaan löytyi pari vihkoa, joihin lukioikäisen käsialalla on tullut kirjoitettua ylös kirjallisuussitaatteja, laulujen sanoja ja kirjastosta lainattujen kirjojen parhaita runoja. Sitaatteja on paljon eri aikakausilta ja kirjallisuuslajeista, mutta runous on aika vakaasti 1900-luvun alun ranskalaisuutta (Apollinaire jne). Sitaattejakin oli paljon Jean Cocteaulta ja Henri Michauxilta ja kumppaneilta.
Kovaa hommaa oli rakentaa modernimpaa identiteettiä siitä perisavolaisesta kasvualustasta. Ja eihän sitä vieläkään osaa sanoa mikä on se aidoin itse ja aidoin identiteetti - onko se se alkoholismiin taipuvainen, kumikengissä turvesuolla kävelevä metsäläinen joksi luonnostaan kasvoi, vai se jonka lukemisen, opiskelun ja kommunikaation avulla itseensä kasvatti, vai se keski-ikäinen, keskituloinen täti joksi on parisuhteen, perhe-elämän ja harrastuneisuuden kautta kasvanut. Vai onko se kaikki tämä sopivassa, joka hetki muuttuvassa suhteessa? Vai voiko valita, tilanteen mukaan?
Cocteau sanoo vihossani näin (kirjassa Oopiumi):
Elämämme muodostuu toisiaan rytmikkäästi seuraavista jaksoista, jotka ovat kaikki samanlaisia, paitsi että ne ilmenevät tavalla joka tekee ne tunnistamattomiksi. Ansaan johtavat tapahtumat tai ihmiset ovat sitäkin vaarallisempia, kun nekin puolestaan noudattavat samaa lakia ja kätkeytyvät vilpittömästä naamion taakse. Ajan mittaan kärsimys saa meidät avaamaan silmämme ja näkemään suuren joukon ansoja. Mutta mikäli ei halua suostua elämään tympeän harmaata elämää, on suostuttava astumaan joihinkin ansoihin, vaikka hyvin tietääkin niillä olevan tuhoisat seuraukset. Viisautta on olla hullu silloin kun olosuhteet ovat sen arvoiset.
Michaux kysyy (kirjassa Tukipylväitä):
Sen, minkä sinä olet pilannut, sen sinä olet päästänyt pilaantumaan ja se tuottaa sinulle vaivaa ja huolta, sinun epäonnistumisesi on kuitenkin juuri se, joka ei nuku ja on energiaa, ennen kaikkea energiaa. Mitä sinä sillä teet?
Ja neuvoo (edelleen kirjassa Tukipylväitä):
Tapahtuipa sinulle mitä tahansa, älä koskaan ala luulla - perusvirhe - itseäsi mestariksi, älä edes huonon ajattelun mestariksi. Sinulla on paljon tekemistä, suunnattomasti, melkein kaikki. Kuolema tulee korjaamaan vielä raakileen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti