Puoliso ja 11-vuotias ovat reissanneet nyt muutaman päivän ja ylihuomenna matkustavat jo kotiin päin. Kotona on ollut ihan rauhallista ja kivaa vaikka "yksin" olen ollutkin... Osaltaan on auttanut se, että äitini oli täällä ihanasti keskiviikosta lauantaihin, ja vanhimmainen Tampereella perjantaista eiliseen.
(Osallistui siis keppareiden SM-kisoihin, ensimmäistä, ehkä ainoaa kertaa elämässään. Tuli kotiin sellainen läjä ruusukkeita kassissa, ettei tottakaan. Pitää varmaan perustaa palkintokaappi. Siihen voisi laittaa lisäksi minun kolmannen palkinnon lusikkani koulujenvälisistä, puolison SM-mitalin frisbeegolfin sekajoukkuekisasta (jossa ei ollut muita osanottajia), poikien muutamat "oikeat" futismitalit ja nuorimmaisen Hippo-hiihtojen mitalin... Ollaan me hyviä.)
Viikonloppuna hösättiin paitsi mummu junaan, myös polunkävijätoiminnassa (pannukakkua ja sählyä) ja vauvoja tapaamassa. Ja lauantai-iltana sain aikaiseksi istua yksin sohvalle ja katsoa yhden lempielokuvistani. Areenassa on vielä hetken nähtävänä kymmenisen vuotta sitten valmistunut, aina yhtä ihana Lost in Translation. Tämän elokuvan tunnelmat saattavat tunnistaa ainakin ne, joilla on kokemusta pitkistä parisuhteista. Charlotte ja Bob ovat molemmat suhteessaan yksin, ainakin elokuvan kuvaamalla hetkellä. He ovat muuttuneet puolisoilleen näkymättömiksi, osaksi kalustoa ja elettyä henkilöhistoriaa. Tylsistyneinä japanilaiseen hienostohotelliin he sattuvat huomaamaan toisensa, ja kas, miten mainiota onkaan kun joku panee merkille, aidosti näkee, aidosti kuuntelee, ottaa ihan ihmisen ihmisenä - ilman painolastia, tavoitteita tai tulevaisuudensuunnitelmia. Bobin ja Charlotten suhde on viaton ja päättyy hotellista lähdettäessä, mutta kantaa oletettavasti myönteisen muutoksen siemenen molempien koteihin. Tarinan opetus: huomaa puolisosi.
Vaalit tulee. Puoluepolitiikka ja edistyksellinen demokratia väsyttää ja märehtimistä yhteisten asioiden hoidon järjettömistä vaihtoehdoista en jaksa kuunnella. Täytyy mennä äänestämään pienintä pahaa ja aktiivisinta vastaanharaajaa, ja samalla lueskella vaihtoehdoista rahataloudelle ja edustuksellisuudelle.
Lopuksi: Keskisuomalaisessa oli sunnuntaina erinomainen Antti Nylénin kolumni nykyajan ruokahypetyksestä. Kolumni palautti mieleen sen tosiasian, että ruoka on lähinnä polttoainetta ja aika monenlaisella ruokavaliolla pysyy hengissä, ehkä terveenäkin. Ruokavaliotaan rakentaessaan tärkeintä ei ole se, että koko ajan olisi mahdollisimman hyvä olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti