Sekin on ihanaa, kun on kaksi vanhempaa perheessä. Muistaako tästä aina olla iloinen? Kun ei aamulla tarvitse olla se ainoa, joka jaksaa kiskoa koululaisia ylös sängystä ja muutenkin hoitaa sitä arkea.
Mutta entäs sitten se, kun ei tarvitse kantaa kotona kaikkea huolta lapsesta, saati sitten nuoresta? Koulu menee tässä kohtaa kategoriaan itsestäänselvyydet, meillä on ollut nyt jo niin monta vuotta hyvä suhde sekä alakoulun että yläkoulun toimintaan (lukion toiminta on vielä hieman hämärän peitossa). Mietin kolmea muuta tahoa, lähinnä siksi kun aloin ajattelemaan miten hyvä kesä ja hyvä syksy meidän 15-vuotiaalla tuntuu olevan meneillään. Intoa ja jaksamista tuntuu piisaavan järjellisiin asioihin, käytös ei ole ihan samalla tavalla hermot pinnalle nostavaa kuin pari vuotta sitten ja yleisesti hankalaa on vähemmän. Onhan tässä ihan aikakin kulunut, poika kasvanut ja vanhemmat kypsyneet. Mutta annan minä tunnustusta tästä hyvästä kehityksestä kyllä muullekin kuin ajan kululle ja omalle osaamiselle:
1) Jalkapallojoukkue. Joukkueen nuori kurditaustainen valmentajamies tekee semmoista sosiaalityötä ettei paremmasta väliä. Joukkue on haastajatasoa, ei mikään huippu, ja poikien taustoja on sekä Suomesta että muualta. Valmentajan tavoitteena oli alusta asti tehdä joukkueesta yhteenpuhaltava porukka, joka on ylpeä tekemisestään. No onnistunut on. Ja esimerkiksi meidän poikaa tsempataan niin paljon ja niin hyvällä asenteella etten osaa edes sanoa miten iso merkitys sillä on ollut, on ja tulee olemaan.
2) Rippikoulu. Oikein vedettynä ihan selkeästi kasvun paikka. Ja taas silleen fiksusti: itsetuntoa ja itseluottamusta, toisia ihmisiä unohtamatta.
3) Serkkuni, joka huoli pojan ensin TET-jaksolle ja sitten kesällä viikoksi luokseen asumaan ja "kesätöihin". Rehellistä työtä navetassa, tasaveroisena ja hyödyllisenä porukan osana. Ja meidän poika kehrää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti