Koira vieköön

Viime päivinä:

Käyty tapaamassa vanhempiani Savossa, samalla reissulla ehdittiin kurkistaa myös serkun tuoretta tyttövauvaa. Päivästä jäi käteen sekä ikävää (harmillista miten omaa isäänsä ei jaksa vaikka ikää tulee molemmille ja isän terveys huononee huononemistaan) että ihanaa (kannatti sinnitellä kansankirkon jäsenenä - vihdoinkin minullakin on kummitytär!)

Käyty pistäytymässä lähellä käynnissä olleen seurakuntamme perheleirin viimeisen päivän ohjelmasta nauttimassa. Tuttuja kasvoja, kylmää järvivettä, innostavaa musiikkia. Nelivuotiasta outo paikka ja hiukan outo ohjelmaformaatti jännitti, me seitsenvuotiaan kanssa tykättiin.

Lapioitu nurmikkoa vanhan hiekkalaatikon päältä. Kuunneltu ukkosta. Mietitty miksi harakanpoikanen istuu pihalla eikä mene mihkään. Tarjottu kaffetta tätä kautta pohjoiseen ajaneille sukulaisille.

Ei tehty töitä, ei minuuttiakaan.

" Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se." (Aleksis Kivi)

Tieni tänne

Kaksi kesää sitten hain tietoa kirjailijasta nimeltä Hans-Eric Hellberg (aivan oikein, juuri se, joka on kirjoittanut mm. teokset Takapakkia ja Ilmaryöstö), kun google heitti minut Viistolle pinnalle. Siinä meni sitten pari työpäivää. (Jo ennen tätä olin kirkollisia töitä tehdessäni seurannut Pastorin blogia, mutta silloin en vielä oikein ollut tajunnut mikä se sellainen blogi on.)

Tämän jälkeenkin google löysi minulle kiinnostavia elämiä seurattaviksi, vaikka olin olevinani etsivinäni tietoa. Löysin blogin pala maailmaani, kun etsin the Arkin laulujen sanoja. Ryhdyin lukemaan blogia Minun Afrikkani, vaikka alun perin olin ottamassa selvää, miten pääsisi oman alansa kehitysyhteistyöhön. Picalogin päiväkirjan kuukausittaisia harakkafilosofisia päivityksiä päädyin lukemaan, kun etsin blogin kirjoittajan työpuhelinnumeroa. (Elma-tädille en päätynyt mitään järjellistä suunnitelmaa seuraten, mitä ei lueta heikkoudeksi, ei blogille eikä päätyjälle.)

Päätelmä kaikesta edellisestä? Google luulee tietävänsä, että loppujen lopuksi ihmiset kuitenkin kaipaavat kunnon tarinaa, vaikka muuta itselleen väittävätkin.

Kuvitus liittyy picalogiaan, terkkuja Timolle. Huomatkaa pihasaunan perisuomalainen savu, sekä kaksi mustavalkoista täplää – jalkapallo ja harakka.

Tiedepoliittista kitinää

Viereisessä kuvassa joko ollaan omituisella eväsretkellä tai sitten tehdään tieteellistä tutkimusta.

Virallisten dokumenttien mukaan olen ollut lomalla jo pari päivää ja tulen olemaan vielä liki neljä viikkoa. Poissa työpaikaltani tulen tosin olemaan muuton ja muiden syiden takia yhdeksän viikkoa. Tästä johtuen koetan jakaa viiden työviikon hommat tasaisesti tälle yhdeksän viikon ajanjaksolle ja olla lomalla noin niin kuin melkein. Työn alla on yksi artikkeli ja vanhojen mittausaineistojen käsittelyä – tulevaa mittauskautta on myös suunniteltava.

Tällainen ajankäytön henkilökohtainen mitoitus on tuttua varmaan kaikille tieteen ja taiteen parissa työskenteleville, eikä siinä mitään. Olen aina ollut sopusoinnussa tilanteeni kanssa ja hyvällä omallatunnolla työskennellyt joinakin viikkoina kaksi tuntia päivässä ja sitten taas välillä viikonloppuisin tai äitiyslomalla. Rahoittajalle tämä on ollut herttaisen yhdentekevää ja pomolle ja tutkimusryhmälle OK (niinhän ne itsekin tekevät). Myönnän, että niitä jotka joutuvat oikeasti tekemään oikeaa työtä kahdeksan tuntia päivässä tai yli, tämmöinen saattaa ärsyttää. Mutta miksi, miksi miksi miksi tämä täysin normaali tieteentekijän työtapa tuntuu nykyään ärsyttävän yliopistojen ja koko rakkaan isänmaamme hallintoa?

Tästä keväästä alkaen yliopistomme tutkijoidenkin on pidettävä kirjaa tekemistään työtunneista ns. työajan kohdentamisen vuoksi. Kuulemma, ja uskonhan minä sen, osa rahoittajista vaatii tietoa siitä, että heidän rahoillaan palkattu väki tekee riittävän määrän tunteja juuri heidän projektiinsa. En ole ottanut järjestelmää käyttöön. En siis osaa varmaksi sanoa, pystyykö järjestelmään kirjaamaan ylityötunnit, lomatyötunnit ja maastotyötunnit. Olen kuullut huhuja, ettei ylitöitä nyt ainakaan tunnusteta. Sen tiedän varmaksi, ettei systeemi osaa ajatella tosiasiaa, että kolmen vuoden projekti on alkanut jo pari vuotta aiemmin suunnitelmien ja alustavien mittausten muodossa, ja tulee jatkumaan vähintään kaksi vuotta päättymispäivänsä jälkeen artikkeliluonnoksia korjailun merkeissä. Ja että jo projektin aikana tulevien projektien siemeninä olevat ns. palkattomat yhteistyökuviot tulevat viemään tutkijan aikaa – ja ilman niitä jatkorahoituksen heruminen on aika epätodennäköistä.

Jos tutkimusryhmän jäsenet ja johtaja samoin kuin rahoittaja luottavat siihen, että sopimamme työt tullaan viemään loppuun sovitussa aikataulussa, ikään kuin urakkasopimuksen hengessä, kenen muun tähän enää tulee luottaa? Ja ne muut – yliopistojen hallinto, rakas isänmaamme, osa rahoittajista – eivätkö ne oikeasti luota tutkijan (tai jossakin tapauksessa varmaan myös taiteilijan) – kykyyn ja haluun tehdä työnsä kunnolla? Hyvänen aika, Kela laskee meidät yhä edelleen yrittäjiksi. Eikä yrittäjäkään laske työtuntejaan.

Ne kihisevät kiilusilmin pimeässä

Kuljin eilen nukkumaan, keittiöstä aulan poikki portaita kohden, ja vilkaisin samalla työhuoneen virkaa tekevään alakerran toiseen huoneeseen. Säpsähdin. Puoliso on sivutoiminen tietoturvaihme kaverin firmalle, ja tästä syystä meillä on jo vuosia ollut kotona aina päällä olevia koneita ja kaikkia ihme palomuurivirityksiä ja varmuuskopiosysteemejä ja niin pois. Laskin sieltä pimeästä työhuoneesta yhden punaisen, kaksi sinistä ja peräti kahdeksan vihreää valopistettä.
Tuomio: nykyteknologia ei kerta kaikkiaan sovi 50-luvun taloon.

Mahdollinen remonttisetä kävi katselemassa alakerran kylppäriä. Nyt on jo kolmen remonttisedän suusta kuultu samat ehdotukset tilan kunnostamisesta, ja kolme erilaista hinta-ja aika-arviota. Hoh hoh jaa jaa, olisi valintojen aika. Pistetään siis pyörimään BBC:n iki-ihanan auto-ohjelman, TopGearin, kokooma-DVD. Alitajunta tehköön työtään sillä aikaa.

Sydän, järki, jalkapohjat

Appiukko oli kylässä eilen. Laittoi intialaistyyppistä kana-perunasoossia ja riisiä ja saunoi seitsenvuotiaan kanssa. Katsoi kanssani haukotellen toooosiiii tylsän Italia-Espanja -pelin. Appiukko on sieltä kaukomailta kotoisin, minne puoliso ja tytär juuri matkustivat. Useimmiten käyttämällään englanninkielellä hän on minulle father in law, "isä lain silmissä" (vai kuinkahan tämä kääntyykään). Enpä arvannut silloin joskus teinivuosina suhdetta, edes jonkinlaista, kaivatessani saavani jonakin päivänä kaiken päätteeksi kana-perunasoossia tekevän isän tapaisen.

Ehkä moinen tieto olisi ollut teinille jopa pelottavaa.

Olemme siis nyt poikien kanssa yksin kotona. Kaikki perheelliset tietänevät sen hassun tunteen, kun osa porukasta on poissa ja ryhmädynamiikka muuttuu. Tavallaan on helpompaa, kun melusta ja meiningistä on jäljellä vain kolme viidesosaa. Toisaalta on haettava uudet tasapainotilat niin leikissä kuin velvollisuuksissakin - ja niitä meluja ja meininkejä saattaa nousta esiin odottamattomista asioista. Meillä niin kuin monilla muillakin tapa helpottaa muutosta on puhua siitä viikkoja (mitä muuttoon tulee, kuukausia) ennen säännöllisesti, pähkiä miltä se meistä tullee tuntumaan, kuinka kauan siihen on, mitä poikkeustilanteen aikana ja jälkeen tapahtuu. Ehkä on vain harhaa, että tämän muka tekee lasten takia. Itsehän siinä psyykkaa itseään, ja puhuu itselleen tien muutokseen ja sen yli, parhaassa tapauksessa perustelee fiilispohjalta tehdyn päätöksen järkikielelle.

Kaupungin setä kävi vaihtamassa rikkonaisen vesimittarin (äh, pitääkö nyt ruveta maksamaan vedestä?) ja minä puskin nurmikon nurin ennen kuin alkoi taas sataa vettä. Nelivuotias kulkee ympäri taskulampun kanssa, ja tutkii onko kenelläkään puhtaat jalkapohjat (tuskin).

Pienkehu...

Niin ja meidän huushollissa on tämmöinenkin... Sallitaanhan vasta muuttaneelle edes näin pieni kehu?

Huusholli

Niin, meillä on nyt tämmöinen. Lunta on onneksi vähemmän... Kuten näette, rintamamiestalohan se siinä, mutta en aio alkaa täällä märehtiä salaojaratkaisuja, remonttitarpeita tai muutakaan rmt-harrastajille ominaista, älkää peljätkö. Suomalainen tyyppitalo (tai Kalevi-sedän sanoen Lex Vennamo -talo) on minulle tutumpi kuin synnyinkotini konsanaan. Olen ollut semmoisessa perhepäivähoidossa ikävuodet kahdesta kahdeksaan ja tunsin tästäkin talosta joka nurkan jo ennen muuttoa. Kuin kotiin palaisi!

Juhannus on mennyt suloisen kesäsateen avittamana enimmäkseen sisällä. Lapsuudessa ja nuoruudessa oman osansa pihatöistä saaneena osaa arvostaa sitä, kun sateella ei ole pakkoa lähteä leikkaamaan nurmikkoa tai harventamaan kasvimaata (vaikka kaikki tuokin on nyt aikuisiällä kumman kivaa). Voi vaikka nysvätä niiden kirjahyllyjen kanssa, odottaa illalla alkavaa huippufutista ja auttaa puolisoa ja tytärtä pakkaamisessa. Tämän kaiken häslän keskellä lähtivät, juuri tänään, pitkälle matkalle sukuloimaan, ulkomaille asti.

Onnen hetki

Täydellisen onnen hetki eilen illalla klo 23:

Kirjahyllyjen paikka on saatu päätettyä, eli saan alkaa järjestelemään tähän saakka lattialla kasoissa säilytettyjä kirjoja hyllyihin. Saan käsitellä kirjoja, jotka tuntivat esineinä hyviltä käsissä. Kaikkiin hyllyissämme oleviin kirjoihin on jonkinlainen tunneside, joihinkin vahvakin, ja niitä tervehtii kaikkia kuin vanhaa kaveria: "Kato, sinäkö siinä, minä jo melkein unohdin, että olit olemassa." Tai: "Siinähän sinä olet, minä jo pelkäsin, että sinä et tullut mukaan." Saa miettiä, mitkä tarinat viihtyvät toistensa vieressä, onko joku kirja kertomakirjallisuutta vai ns. tietokirjallisuutta, onko oikein lajitella kirjoja luokkiin 'sotaa ja scifiä' ja 'englanninkielisiä pokkareita, huonoja'. Ei ihme, että aikoinaan hakeutui kesätöihin nimenomaan kirjastoihin, ja töissäkin päätyi kirjastovastaavaksi vaikkei kirjoista varsinaista ammattia tullutkaan.

Jyväskylä calling

Muutto oli ja meni. Ei ajatella nyt sitä, että huomenna on vielä ajeltava Helsinkiin muuttolaatikot palauttamaan ja entinen kämppä siivoamaan. Ajatellaan sen sijaan sitä, että sunnuntaiaamuna kolme vahvaa miestä (ystäviä ja samalla ex- tai nykyisiä kollegoja tai sukulaisia) viitsi tulla pakkaamaan kuorma-autoon romujamme, ja yksi niistä vielä viitsi ajaa kuorman Keski-Suomeen. Tässä päässä auton purku oli etukäteen huolettanut, mutta ajatellaan lisäksi vielä sitäkin, että Ansku (kiitos!) oli saanut organisoitua meille seitsemän (parhaalla hetkellä jopa kymmenen) seurakuntalaista autoa purkamaan. Meillä olisi puolison kanssa mennyt purkamisessa koko ilta, mutta nyt riitti kun ohjastimme ovella että nuo menee keittiöön ja nuo voi pinota yläkerran aulaan. Ihanaa. Ihminen jaksaa mitä vaan, kun ympärillä on tarpeeksi ihmisiä jotka auttaa ja välittää.

Tässä on nyt lasten kanssa kotiinnuttu ja esim. yhdistetyn työhuoneemme ja kirjastomme (eikö kuulostakin hienolta?) kirjasto-osio näyttää jo oikein tyylikkäältä. Tämä työhuoneosio koostuukin sitten erittäin langallisesta internetistä (5m valkoista kaapelia), liian pienestä kirjoituspöydästä, oikean kokoisen pöydän rauta- ja puuosista sekä noin kolmestakymmenestä pahvilaatikosta.

Rallia

Tänä aamuna mentiin rallia. Jotenkin näin:

7.45 sitä herää ja herättää 9- ja 4-vuotiaat.

8.30 säntäämme epäekologisesti autolla neuvolaan hakemaan 9-vuotiaalle rästissä olleen rokotteen – ja hyvä on että säntäämme, sillä

8.45 olemme jo matkalla takaisin kotiin hakemaan jääkaappiin jäänyttä rokotetta.

9.15 lapsi on piikitetty ja olemme jo hyvän matkaa matkalla kohti nuorimman hoitotätiä, kun puoliso soittaa ja ihmettelee että kun ne sedät joiden piti tulla 10.30 hakemaan kaikkia sähköromuja ja vanhaa pesukonetta seisovat jo eteisessä.

9.30 on saanut heitettyä lapset huiiiss hoitotädille, haettua sähköromusetien tarvitsemat rahat automaatilta ja kaahattua kotiin.

Tästä eteenpäin kaikki oli hymyä ja aurinkoa, sillä sedät olivat mukavia ja suostuivat viemään korjattaviksi ja myytäviksi myös vanhan tiskikoneen ja risat rattaat. Ja kun olimme muistaneet heittää (toinen huiiiisss) vielä 7-vuotiaankin hoitoonsa, ehdimme juoda rauhalliset kahvit puolison kanssa ja taputella toinen toistamme olkapäälle että hyvin meni.

On siis viimeinen arkipäivä ennen muuttoamme.

Etymologiaa ja jalkapallofanatismia

Perheessä on seitsenvuotias, jonka kanssa on hauska muuttolaatikoita täyttäessään seurata jalkapalloa. Meillä on yhteinen suosikki, Portugal. Hauska on myös huomata, että seitsenvuotiaan kanssa käytyjen keskustelujen taso kohoaa heti, kun aiheena on jotain niin tärkeää (toimii myös seitsenvuotiaan kavereiden kanssa keskusteltaessa).

Niin, ja tuo otsikon etymologia. Stanislaw Leminsä lukeneet muistanevat Tähtipäiväkirjat, kieron humoristiset muistiinmerkinnät avaruuden eri osiin suuntautuneilta matkoilta. Kaikki kunnia Lemille, omana tavoitteena on tehdä nyt edes niitä muistiinmerkintöjä.

Initial conditions

Olen ollut pitkään aloittamassa blogia. Ilmeisesti nyt on otollinen hetki. Muuttokuorma pääkaupunkiseudulta Keski-Suomeen lähtee neljän päivän päästä ja ohessa olisi elettävä hiukan myös muuta elämää - tutkimustyötä pukittava eteenpäin, lapsukaisista pidettävä huolta ja välillä juteltava puolisonkin kanssa. Eli kerrankin on aikaa. Mutta tiedoksenne, että täs sitä nyt ollaan, muutaman vuoden kestäneestä lukijaroolista ponnistaen. Jatkoa seurannee, ellei muuttolaatikoiden keskeltä, niin heidän mentyään sitten.