Luonnoslaatikosta: Ja miltä nyt tuntuu?

Lukulistalla on ollut jotain, mitä ilman doulakoulutuksia en olisi ehkä koskaan lukenut: kirjat synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja kaksosten hoivaamisesta. Uusiin aihepiireihin on joskus, niin nytkin, hidasta ja hankalaa tarttua. Mutta sitten on kyllä tosi palkitsevaa kun ihan oikeasti oppii uusia asioita ja saa laajennettua käsitystään vaikkapa vanhemmuudesta tai naiseudesta. Tai pitäisikö sanoa ihmisyydestä.

Masennuskirjan kohdalla tuli ajateltua aika paljon esim. esikoisen vauva-aikaa ja mikä ettei nykyhetken perhetilannettakin. Yhtään kehuskelematta voin sanoa että mielenterveys on pysynyt molemmilla puolisoilla nämä vuodet suht hyvällä tolalla. Jälkikäteen tunnistan joitakin erittäin stressaavia  jaksoja, joissa jaksaminen on ollut siinä ja siinä ja alamäki olisi varmaan voinut alkaa melko pienellä tönäisyllä. Mutta onneksi sitä tönäisyä ei sitten ole tullut. Aina on riittänyt niitä joilta on tullut pyydettyä käytännön apua, on riittänyt seuraa silloin kun sitä on kaivannut, on riittänyt motivaatiota ja vetoa perheen sisällä ja sen ulkopuolella ja rakkauttakin on riittänyt. (Tietenkin tosi monelle vauvavuonna masentuvalle tönäisy tulee hormonaalisten muutosten ja aivokemian suunnalta, ja sille ei ihan kauheasti voi mitään.)

Yksi tärkeä asia itselle lienee ollut se perheen ulkopuolinen maailma ja sen veto.

Ja sitten se, ettei ole ollut valtavaa kuilua haavemaailman ja todellisuuden välillä, mitä tulee lapsiperheen elämään. Nuorena äitinä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä millaista elämä vauvan kanssa on. Pettyä ei voinut! Tähän päivään mennessä minulla ei ole ollut selkeää käsitystä siitä millaista elämä koululaisten ja teinien kanssa oikeasti on, enkä tiedä millaista se toisissa perheissä on. (Tällä tarkoitan käytännön seikkojen lisäksi myös sitä, miltä minusta tuntuu elää koululaisten ja teinien kanssa tätä arkea päivästä päivään.) Meillä se on tarkoittanut näköjään jatkuvaa vastuuta kouluherätyksistä, alati laajenevia keskustelunaiheita, harkkakydityksiä ja harkkapohdintaa, PITKÄÄN JA USEITA VUOSIA lapsia meidän sängyssä iltaisin, jne, jne... Välillä turhauttaa tai suututtaa, aika usein tuntuu yhteishenkeä, ylpeyttä tai lempeyttä.

Mikä on tarinan opetus? Minulle se on että odotusten on hyvä olla realistisia tai sitten niitä ei tarvitse olla ollenkaan. Tieto on toki valtaa, mutta sellaista tietoa ei taida olla olemassakaan joka kertoisi miltä JUST MINUSTA tulee tuntumaan joskus tulevaisuudessa, jossain minulle uudessa tilanteessa.

Luonnoslaatikosta: Rajat ja rakkaus

Nelivuotias antoi taannoin oppitunnin siitä kuka voi rajoittaa ja mitä.

Gerbiilien tulo oli ollut pikkuisesta kivaa, mutta samassa huoneessa niiden kanssa hän ei toistaiseksi ollut suostunut nukkumaan. Meistä tämä oli ihan OK. Iltaisin hän mietti kovasti missä hän tänä yönä nukkuisi. Kokeiltu oli jo isän ja äidin sänky, patja lattialla isän ja äidin sängyn jalkopäässä ja isoveljen sänky. (Vastaavasti nuorimmaisen sängyssä olivat ilomielin nukkuneet molemmat isoveljet - heitä ei gerbiiliterraario toisessa nurkassa sanottavasti vaivaa.)

Sanoin kevyeen äänensävyyn että mitä jos nukkuisit kuitenkin omassa sängyssä. Nelivuotias tuohtui. "Et sinä voi määrätä missä toiset nukkuu!"

No okei. Onko tässä jonkilainen maalaisjärkeenkin sopiva rajojen määritelmä? Voin päättää, tietenkin toiset huomioon ottaen, missä itse nukun (voi tätä soveltaa varmaan muihinkin elämän osa-alueisiin). Voin myös sanoa missä en halua toisten nukkuvan (esim. omassa sängyssäni jos tulee liian ahdasta ja hankalaa). Niin kauan kuin joku holhottavani ei vahingoita itseään tai toisiaan tai omaisuutta merkittävissä määrin, minulla ei liene syytä puuttua päätöksiin jotka tehdään JONKUN TOISEN RAJOJEN SISÄLLÄ.

(Gerbiileitä ei voitu siis sijoittaa meillä muualle kuin joko tyttöjen tai poikien huoneeseen, perheen isän allergiasyystä. Hän tosin koetellusti kestää gerbiilejä ihan hyvin, mutta ollaanpa nyt oikein varmoja sitten. Lapset meillä ei ole herkkiä juuri millekään, tytöt etenkään. Ja tyttöjen huone on erittäin suuri ja sen ilmanvaihto hyvä.)

Luonnoslaatikosta: Tajunnanvirtaa vanhemmuuden äärellä

Ajoin teinin koululle, kun hän oli tullut isänsä kanssa pikareissulta Helsingistä aika myöhään, ja haukotteli kuuluvasti aamupalapöydässä. Kotiin palatessani mietin miten teinien kanssa on kiva olla. Oma vanhemmuus tuntuu sopivan siihen kaikkein parhaiten.

Sitten muistin miten kivoja vauvat ovat, etenkin alle puolivuotiaina kun ei tarvitse miettiä kasvatusta tai aikatauluja tai muutakaan. Eipä niitä juuri tarvitse miettiä koko ensimmäisenä ikävuotena.

Siitä tuli mieleen jostakin lukemani, että teini-ikään mennessä suurin osa vanhemmuuden "työstä" on tehty. "Istu alas ja ihaile mitä olet saanut aikaiseksi." Ehkä tässä ajetaan takaa sitä, että teiniksi tullessaan on muodostanut jo paljon tottumuksia, ja oman tavan hahmottaa maailmaa ja suhtautua kanssaihmisiin. Vastauksia on löydetty kysymyksiin mikä oikein on ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoiteltavaa. Tapoja voi tietenkin myöhemminkin muuttaa, mutta tähän mennessä muodostuneilta urilta voi olla vaikea kammeta ulos. Millaisena itsensä näkee, mitä kolhuja ja traumoja on jo ehtinyt muodostua, ne tuntuu jäävän harteille loppuiäksi.

Eli jos noin ikävuodet 1-12 ovat vastuun vuodet vanhemmille, onhan se selvää että vanhemmuus näiden ikävuosien ulkopuolella tuntuu mielekkäämmältä. Kun ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti (on tietenkin teinejä ja perheitä joissa vastuun vuodet ovat juuri ne teini-iän syöverit).

Helsinki - Lontoo - Birmingham

Puoliso vahvisti aamulla että kyllä se meni.
Lähti jonkun toisen suomalaisen kanssa kohti turvatarkastusta ja siitä kohti uutta kokemusta ja uudenlaista elämää.

Tänään olen ollut lämpimän onnellinen pojan puolesta. Kyllähän tuollaiselle lukioikäiselle alkaa kodin seinät olla välillä ahtaat, vaikka välit ihan ok olisivatkin. Vaistot sanoo, että nyt olisi aika ottaa etäisyyttä ja seistä enemmän omillaan.

Meni

Kovasti keksi oheistoimintoja, pelasi koneella monta päivää putkeen ja nukkui huonosti. Välillä aktivoitui ja osti koulutarvikkeita tai sovitti pukukenkiä.

Illalla alkoi touhuta hirveästi ja ahtaa lisää tavaraa ihanaan vaaleanpunaiseen matka-arkkuun. Rekisteröidä vakuutustaan, printata papereita, ladata puhelimen vara-akkua ja kysellä että vieläkö kaupat on auki. Hyräillä, kokata nuudeleita ja papuja hirveällä kolinalla vaikka muut olivat nukkumassa. Etsiä nukkuvan pikkuveljen huoneesta Harry Potter -kirjaa englanniksi.

Äsken se lähti isänsä kyydillä kohti Helsinki-Vantaata. Lento on aamulla. Edessä pari päivää Lontoossa ja sitten uuteen kotiin Birminghamiin, italialaisen vaihto-veljen kanssa.

Kait se pärjää.

Itse koettaa olla reipas ja iloinen, eikä haikailla ihan hirveästi pojan perään. Tällä kertaa ei tarvitse tehdä surutyötä huonetta siivoamalla - huoneessa asuu jo thaimaalainen vaihtari. Lakanat ja peiton voi pestä ennen kuin sijaa alakerran sängyn vierasvaraksi. Toimittaa turhiksi jääneet jalkapallovarusteet takaisin joukkueelle. Antaa itselleen luvan surra sentään, muistaakseni tunne menee pian ohi.

Ekat päivät

No tässä sitä taas ollaan - tutustumassa yhteiseen eloon uuden vaihto-oppilaan kanssa. Maustetta soppaan antaa se, että oma poika 17v on lähdössä kymmenen päivän päästä itse vaihtoon.

Tuntuu ihmeen helpolta, ainakin tänään. Haimme lisälapsen lentokentältä eilen. 16-vuotias thaimaalaistyttö puhuu hiljaisella äänellä mutta puhuu, välillä jopa oma-aloitteisesti. Nuorimmainen ottaa hyvin kontaktia ja täällä on käynyt jo kaksi muuta pientä tyttöä tutustumassa tulokkaaseen. Meistä puolison kanssa tilanne tuntuu paljon helpommalta kuin viime kerralla pari vuotta sitten. Tuntuu että kamalasti ei tarvitse muuttaa omia rutiinejaan, eikä jännittää. Katsotaan millaisia kriisejä saamme aikaan vuoden mittaan.

Se on tärkeää, että koulu alkaa sujua hyvin. Ainakin tämä tapaus on kiinnostunut suomalaisesta koulusysteemistä ja selkeästi opiskelemiseen taipuvainen. Koulun alun alkamisesta tiedämme enemmän ensi viikonloppuna.

Luonnoslaatikosta: Mallioppimista ja oppimisen malleja

Kaksi teiniä 15-17 -vuotiaaksi saattaneena olen tehnyt sen huomion, että tuossa iässä niihin saattaa iskeä joku kummallinen MATKIMISIKÄ. Hyvin samankaltainen kuin 2-4 -vuotiailla monesti on. Sellainen, jossa hakeudutaan vanhemman seuraan, kysellään, ehkä haastetaankin ja kyseenalaistetaan, mutta myös kokeillaan niitä juttuja mitä vanhempi tykkää tehdä, otetaan mallia. En tiennyt että tällainen vaihe on tulossa. Joko olemme tehneet jotain oikein, tai sitten tämä on ihan normaalia aikuisuuteen kasvavan nuoren käytöstä mutta jostakin syystä siitä ei puhuta. Voisiko olla niin, että samoin kuin synnytyskertomukset tuppaavat olemaan kamalia verilöylyjä vaikka synnytys usein onkin rauhallinen ja voimaannuttava hetki, teineistä tehdään puheissa vaikeita ja vihollisia vaikka he usein ovatkin hauskoja, vilpittömiä, innokkaita kasvamaan ja halukkaita ottamaan mallia vanhemmistaan (vaikka sitten salaa).

Tässä tullaan tietty siihen haastavaan tietoon, että olisi oltava hyvä malli.

Teinin kanssa oleminen on mielestäni muutenkin aika lähellä pienen lapsen kanssa olemista. Teinille on hyväksi jos hänet hukutetaan yltäkylläisyyteen mitä ihmisenä olemiseen tulee: jos hänet mahdollisuuksien mukaan otetaan luontevaksi osaksi omaa tekemistä ja arkea, annetaan hänelle huomiota, aikaa, juttuseuraa, fyysistä läheisyyttä, tekemistä, työtä, ihmisiä, sukulaisia, pohdintoja. Sanoitetaan maailmaa ja elämää niin kuin ihan pienellekin.

Luonnoslaatikosta: Akana - Kun synnytys pelottaa

Kun lukemalla luin synnytys- ja vauvavuosi -aiheista kirjallisuutta, alkoi kyllä jyvät erottua akanoista. Olen koettanut noille "Luetut" -alasivuille mainita jotakin kaikista luetuista opuksista, mutta tuntui että olisi hyvä kirjoittaa joistakin laajemminkin.  Tämä kirjoitus on siis yhdestä joka mielestäni menee kategoriaan "akana". Kyseessä on siis tuore kirja "Kun synnytys pelottaa" (Rouhe, Saisto, Toivanen, Tokola). Etukäteisoletus oli että tässäpä hyödyllinen kirja, vieläpä tuore ja suomen kielellä. No joo. Hämmästyttävän negatiivisesti suhtauduin kirjaan kun sain sen luetuksi asti.

Mielestäni siinä kirjoitetaan synnyttäjälle hyvin ulkokohtaisesti ja kylmästi, ja asenne on tosi vahvasti potilas-hoitohenkilöstö -asenne. Synnytys kuvataan voimakkaasti hoidetun  sairaalasynnytyksen kannalta. Puhutaan "supistusten hoidosta" ja kun synnyttäjä soittaa sairaalaan pyydetään "kuvailemaan oireita". Synnytyksen kulusta ei kerrota paljonkaan, esimerkiksi synnytyksen aikana erittyvistä hormoneista ei puhuta, etenkään endorfiinituotannosta. Sanotaan vaan epämääräisesti että synnytyksen edistyessä synnyttäjä turtuu (!?) kipuun. Myös keisarinleikkauksen riskeillä ja ongelmilla oikein mässäillään kirjassa. Jos olisin synnytyspelkoinen ja tahtoisin sen leikkauksen, pelkäisin kirjan jälkeen sekä synnytystä että leikkausta!

En myöskään pitänyt siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus oli riisuttu melkein pelkäksi psykologiaksi. Kun ilmeisesti henkilökohtaisella aivokemialla on aika paljon sanansijaa siitä puhkeaako masennus vai ei tietyissä oloissa. Tai siis miten aivokemia reagoi hormonaalisiin muutoksiin. Totta kai ympäristöllä ja omilla varhaisilla kokemuksilla on osansa.

Oli kirjassa hyvääkin. Siinä puhuttiin jotenkin niin että (samoin kuin ruumiin sidokset ja kudokset) raskauden aikana MIELEN RAKENTEET MUUTTUVAT JOUSTAVAMMIKSI, niin että tulevan äidin on ylipäätään mahdollista muuttaa minäkuvaansa ja käsitystään kaikesta muustakin ja on mahdollista valmistautua siihen vauvan tulkitsemiseen ja tietynlaiseen ajatuksenlukuun. Se oli hienosti ilmaistu enkä ollut sitä ennen ajatellut. Samoin tekstissä rohkaistiin pohtimaan omaa kiintymyssuhdemalliaan (mikä varmaan aika monella on epämiellyttävä kokemus, ei vähiten sitä varten miten sitä ehkä huonoa mallia huomaa toteuttavansa omassa kasvatustyössään). Ja yhdessä luvussa joku kirjoittaja puhui paljon synnytyksen kulun yksilöllisyydestä ja synnytyskokemuksen yksilöllisyydestä. Ja sanoi ettei ole ennakko-oletuksia siitä mitä synnytyksessä pitäisi tehdä tai miten olla - synnytyshuone on niitä ainoita paikkoja nyky-yhteiskunnassa jossa saa olla oma itsensä. (Tämä taas oli ihan ristiriidassa toisen kirjoittajan synnytys -kuvauksen kanssa...) Ehkä kirjan isoin ongelma olikin se että kirjoittajia oli monia ja jonkun heistä tyyli ei vaan sopinut minulle.

En suosittele synnytyspelkoiselle! Mieluummin Malla Rautapartaa joka sentään kirjoittaa äidille lämminhenkisesti, ja haluaa vahvistaa äidin omia voimavaroja ja käsitystä siitä että synnytys voi olla hyvä kokemus eikä mitään mistä tarvitsee "selvitä". Tai Janet Blaskaksen klassikko "Aktiivisynnytys". Tai jos englanninkieli ei ole este, niin Ina May Gaskinin iki-ihana Ina May's Guide to Childbirth.

Luonnoslaatikosta: Lasten pilaamisen vaikeudesta

Menneiltä viikoilta pari vanhemmille armoa antavaa tekstiä.

Perheen tyyli sattaa altistaa mielenterveydellisille ongelmille, mutta monilla muilla tekijöillä on myös suuri merkitys.

Ja ympäri maailman nähdään valtavalla kirjolla tapoja kasvattaa ja kasvaa - ja yleisesti ottaen lapsista tulee ihan tolkun ihmisiä.

Luonnoslaatikkosta: Viisauden sanoja

Minulla on lainassa Emma Goldmanin ("Maailman vaarallisin nainen") esseitä, mutta olen edennyt niissä vasta suomentajan esipuheen verran. Hyvä kun senkään vertaa, sillä jo sieltä löytyi ehkäpä kirjan pääajatus:

"(Noah) Chomsky alleviivaa sitä, että vapaata elämää elävät yksilöt voivat tehdä mitä vain, jos vain haluavat ja viitsivät, koska he eivät ole sidottuja vainoharhaisuuden ja rangaistusten ilmapiiriin ... Tätä Goldmankin korostaa: vastuu on jokaisella, eikä tietämättömyys tai mukavuudenhalu ole peruste sille, ettei tee asialle mitään..."

En ole viime aikoina kovin paljon jaksanut kuunnella radiosta puhetta, mutta viimeisellä pohjoiseen ajollani kuuntelin sen verran, että kuulin mitä Juhani Merimaa sanoi festareihin liittyen: "Yksikään ei ole niin hyvä, ettei olisi parannettavaa, eikä yksikään ole niin huono, ettei siitä olisi jotain opittavaa."

Nämä asiat kuuluvat niihin, jotka haluaisin jotenkin sanoittaa lapsilleni. Omaa oikeudentajuaan on lupa seurata, ja kuka vaan voi muuttaa maailmaa. Eikä mikään asia tai kukaan ihminen ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan. Ja toisaalta, kukaan ihminen ei ole niin tollo, etteikö häntä kannattaisi kuunnella ja häneltä oppia.

(Ehkä aihetta saatiin hitusen sivuttua, kun koululaiset sattuivat katsomaan kanssamme montaa mieltä herättävän dystooppisen komedian Idioluutio. Päästiin muun muassa huomauttamaan, että oikeasti tyhmyys ei periydy, ja että elokuvassa muutenkin oletetaan ihan väärin että huonosti toimeentuleva ja huonosti koulutettu tarkoittaisi samaa kuin tyhmä. Ja onko kukaan ihan kokonaan TYHMÄ?)

Luonnoslaatikosta: Etusivu uusiksi, 13-vuotias poika lukee

13-vuotias tulee luokse ja kysyy että mikä se oli se kirja joka joskus luettiin ääneen ja jossa oli niitä tripodeja. Voisiko sen lainata uudelleen kirjastosta?

Äidin on tässä vaiheessa hillittävä kasvava innostuksensa ja sanoa että no onhan se vähän, se on pääkirjaston varastossa ja se on sieltä pyydettävä enkä tiedä milloin ennätän siellä käymään. Päänsisäiseen kalenteriin on jo tehty merkintä: huomenna kirjastolle.

Ja arvatkaa riemua kun poika vastaa myöntävästi kun kysyn Tripodien ajan jälkeen että mites olisi muut vanhat Tiikeri -sarjan kirjat (kuten klassikot Taistelu Venuksessa ja Triljoonasade).

Wau.

Ei nyt mennä siihen että Triljoonasade meni hyvin alas mutta siihen se loppui.

Mutta edes sen verran hyvää kokemusta kirjoihin hurmaantumisesta.

Heinäkuun hämärässä

Jalkapalloa. Futista. Jalkapalloa - tylsiä pelejä ja jännittäviä pelejä.

Vajaa viikko mökillä ikäjakaumalla 9-82v. Kaikki hyvin.

Nyt nuorimmainen lastenleirillä. Tuntuu että voi tehdä ihan mitä huvittaa. Esimerkiksi istua koneella perkaamassa sähköpostia ja käydä ostamassa suolalihaa Tiituspohjan palvarilta.

Pojat lomalla, eli tietsikkavuoroja on jaettava kovalla kädellä.

Meille elokuussa tuleva thaimaalainen tyttö lähetti sähköpostia - vaihto alkaa tuntua todelta. Kun vielä oma 17-vuotias sai oman sijoitustietonsa juuri äsken. Pojasta tulee vajaaksi vuodeksi birminghamilainen. Hänkin pääsee totuttautumaan ajatukseen, että hänen ensi vuoden vanhempansa ovat reilusti vanhempia kuin omat, eikä kotona ole muita lapsia. Toinen, erimaalainen sijoitus sen sijaan saattaa perheessä olla. Nämä menevät niin, että alkuun järjestön esittämä sijoitus tuntuu vähän oudolta. Parin päivän pureskelun jälkeen se alkaa tuntua luontevalta, juuri itselle sopivalta.

Ensimmäisiä ja viimeisiä

Kun kasvattaa lapsia, vastaan tulee paljon ensimmäisiä kertoja. Asioita joita itse tekee tai hoitaa ensimmäistä kertaa, tai asioita joita lapsi oppii - käveleminen, pyöräily kouluun, kaikki tällainen.

Viimeisiä kertoja voi olla vaikeampi hahmottaa. Toukokuun loppupäivinä saattaa lapsiperheissä kuitenkin tulla vastaan useitakin asioita, joista peräti ymmärtää että ne tapahtuvat nyt viimeistä kertaa. Joku tietty koulu loppuu. Nuorimmainen ei mene enää koskaan iltapäiväkerhoon. Kaikkea tällaista. Osittain näihin liittyy helpotusta, osittain haikeutta.

Haikeus saattaa liittyä vaikkapa siihen ymmärrykseen, että elämässä on niin paljon niitäkin asioita, joista viimeistä kertaa ei pysty itse etukäteen tietämään. Ja että mitä enemmän ikää tulee, sitä useammin tällainen tilanne saattaa tulla vastaan. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Ja Jorge Luis Borges on kirjoittanut tästä runon, viisikymmenvuotispäivänään.

Kuinka saadaan teini lukemaan Apollinairen Alcools

Tiedetään että teini on lukion äidinkielen kirjallisuuskurssilla, jolla on luettava opettajan suosittelema novellikokoelma "tai joku muu novelli- tai runokokoelma". Ei olla tietääkseenkään siitä, että teini selkeästikään ei ole hakenut kirjaa kirjastosta tai edes ruvennut selvittelemään kirjastokorttinsa olinpaikkaa.

Kurssin toiseksi viimeisenä päivänä teini alkaa kävellä levottomasti ympäri huoneita päätyen kirjahyllyjen eteen. Kysyy kasuaalisti että miten kirjastojen e-kirjojen lainaus toimii. Odotellaan.

Illalla teini tulee jo aika hermostuneena selittämään että hänen pitäisi lukea joku novelli- tai runokokoelma huomiseksi. Motkotetaan ja aletaan vetämään hyllystä toinen toistaan paksumpia teoksia tarjolle. Teini alkaa näyttää epätoivoiselta. NYT ollaan huomaavinaan että HEI, tässä Alcools -kokoelmassa on aika helppolukuisia runoja, kato nyt miten vähän sanoja joillakin sivuilla on. "Mä  luen sen", sanoo teini ja katoaa huoneeseensa.

"Ihan sekoja runoja siinä kirjassa", sanoo teini seuraavana päivänä. "Mitä järkee niissä on?"

Elämä muuttuu
Pysähtyneiden aaltojen vuorovesi

Kun teini tulee seuraavana päivänä koulusta, nauretaan sisäisesti sille kun opettaja on sanonut että joo kyllä se kelpaa, sehän on klassikko.

Tämä metodi on muuten toiminut tähän mennessä jo kahteen kertaan. Katsotaan miten parin vuoden päästä käy kun kolmas lapsi on opinnoissaan tuossa vaiheessa.

Paljonpaljon

Täyttä elämää tämä kevät.

Vanhimmainen pölähti käydä kotona ja oli aurinkoinen ja tyytyväinen ja oppinut laittamaan kaalipataa. Muuten mietimme ensi syksyn mahdollista vaihto-oppilasta. Thaimaalainen tyttö??

Viime viikko oli taas työskentelyviikko pohjoisessa. Kollegoja (ja vanha ystävä) jo Oulussa. Jatkoivat Kiirunaan pitämään poromiesten kanssa työpajaa. Ahkerat kolme kirjoituspäivää Rovaniemellä, näistä kahtena myös pomon kotona (kun uusi lapinkoiranpentu ei sallinut pomon poistua kotoa). Majoittuminen yhden kollegan luokse, jossa myös kanssani seurustelivat kaksi porokoiraa.

Työt tuntuvat etenevän mielelläästi: hakemus, kahden tulevan konferenssin abstraktit, yhden artikkelin viimeistely, toisen korjaukset. Iltalukemiseksi olen kahlannut läpi aiheeseen liittyvää vanhaa historiaa: Johan Turinin Kertomus saamelaisista ja Itkosen Suomen lappalaiset.

Tuntuu ihan sopivalta hetkeltä mennä tiistaina lasten lukiolle kertomaan tutkijan työstä.

Toissa viikolla oli näin

Tämä teksti kirjoitettiin toissa viikon torstaina. 

Yksi lapsi täytti neljätoista vuotta, se pieni poika.

Vanhimmaisella on huomenna vanhojen tanssit. Ihmeen vähän olemme joutuneet kuulemaan angstia liittyen tanssiharjoituksiin, -partneriin tai -kenkiin, puhumattakaan puvusta, meikistä ja kampauksesta. Nämä ovat jotenkin vaan tapahtuneet, vähäisellä stressillä. Kuinka hyvä.

Tietenkin nyt tanssiviikolla auttaa, että lapsi ei asu enää meillä kotona. Meidän ei tarvitse tietää viime hetken stresseistä ja huomisen aamun herätyksestä kello neljältä.

Muutenkin, kun lapsia on tämmöinen nippu, yksittäisen lapsen isotkaan jutut eivät kasva kovin suuriin mittasuhteisiin. Vanhojen tanssejakin on meille tulossa uudelleen - ja vaihto-oppilaan kanssa tämä kausi käytiin läpi jo pari vuotta sitten kertaalleen.

Hauskaa toki. Meille on tulossa myös mummu, ja ehkä mummikin. Ehkä synttärikakkua saadaan 14-vuotiaan kunniaksi.

Ja sunnuntaina illalla lähden Rovaniemelle työviikkoa viettämään.

Havahtuminen

Näihin muuttoihin ja muihin liittyen: ihan viime aikoina on vasta tullut se aito havahtuminen, että nämä lapset oikeasti kasvavat isoiksi eikä niitä ole tulossa lisää. Että kun tuo nuorimmainen täyttää keväällä yhdeksän, täyttää hän sitten seuraavaksi kymmenen ja niin edelleen, eikä perässä ole tulossa seuraavaa vauvaa, taaperoa, koululaista.

Totta kai vapauttavaa.

Mutta havahdun siihen, että minulla ei ole taitoja tällaiseen tilanteeseen. Olen tottunut siihen että jälkikasvulla on seuraa ja tukea (ainakin riitelytukea) toisistaan. Keskusteluja ei tarvitse aloitella tai ylläpitää, käsiteltäviä asioita on koko ajan ilmassa, hiljaista ei ole. Jossakin vaiheessa käykin niin että meillä on kotona vain yksittäiskappale teinejä. Ja jo nyt on käynyt niin, että meillä on yksittäiskappale pieniä koululaisia - eikä hänellä oikein ole luontaista seuraa kotona, samalla tavalla kuin aikaisemmin pienillä koululaisilla on aina ollut. Täytyy hakea taas uutta vanhemmuutta.

Koko ajan se on sama juttu.

Jatko-osa

Ranskalaisesta selvittiin kunnialla. Poika 16v ihan kaverustui sen kanssa.

Ja todentotta, vanhimmainen on muuttamassa tällä viikolla. Vuokrasopimuksia on allekirjoitettu, tukia haettu, kaverin sukulaisen muuttoauto hakee huonekaluja jo tänään. Tyttö nyysii itse pitkin viikkoa loppuja kamppeitaan asunnosta toiseen. Viimeisenä gerbiilit tavaroineen. Milloinkahan itse pääsen paikan näkemään?

Välillä tulee kummallinen tyhjyyden tunne ajatuksesta että lapsi ei ole enää lähtökohtaisesti täällä.

Tiedostan sen, että kun kaikki ovat poissa, on aktiivisesti muutettava tapojaan, ja tapojaan ajatella. Siihen on tosin vielä kymmenen vuotta aikaa.

Helmikuu: vähissä voimissa

Tukholma vei voimat aika totaalisesti. Ilmeisesti pari päivää täysimittaista ajattelemista, suunnittelemista, pätemistä ja verkostoitumista on aika paljon. Etenkin kun tuloksena on lähinnä oman työsuunnitelman tuplaantuminen ja jonkinlainen sekoittuminen... Toisaalta, ehkä tuloksena on mahdollisuus myös jatkaa hankkeessa ensi syksyn jälkeenkin. Ja ihmiset toki olivat mukavia.


Ja jos prioriteettilistalla olisi kumminkin ne ns. omat työt ensin, eli keskeneräiset käsikirjoitukset. Tekee muuta sitten miten ehtii.

Ja oikeasti ottaa ne vapaaehtoisemmat hommat kuten kasvatustieteet hyvin vähällä.

Kun maaliskuussa pitää oikeasti opettaakin. Jos ei siinäkään laita rimaa liian korkealle.

Kotona on vain yksi ranskalainen, käy täällä lähinnä nukkumassa. Vanhimmainen tarjoaa sille välillä kyytejä, toiseksi vanhimmainen otti sen mukaan pelaamaan tietsikkaa. Ihan helppo tapaus. Pieni, ja nuoren oloinen poika.

Jottei olisi liian yksinkertaista, toinen auto on huollossa vielä monta päivää.

Ja jottei ajatteleminen ja prosessoiminen ja järjestely loppuisi kesken, vanhimmainen ja hänen ystävänsä saivat päähänsä NYT lähteä toteuttamaan muuttoa pois kodeistaan. Me otetaan tämä puolison kanssa ihan iloisesti ja jännityksellä, mutta onhan tässä mietittävä käytännön asioita, pelättävä yllättäviä kustannuksia (vaikka tytöt pyhästi lupaavat että niitä ei tule) ja kaivettava kaappien kätköistä vanhaa kamaa joka on laitettu säilöön tätä hetkeä varten.

Montakohan kertaa muuttokuorma vielä palaa kotiin, ennen kuin häipyy lopullisesti?

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä tällä on siihen, kun lapsi lähti kauan sitten alle yksivuotiaana perhepäivähoitajalle, kassi pakattuna?

Lisätyö

...ja kun tuntuu, että tammikuussa jaksaa just sen mitä kalenterissa lukee eikä yhtään ylimääräistä, jää päätä raapiessa kynnen alle pikkuinen hyönteinen. No täitartuntaa meillä ei ole ennen ollutkaan! Ja taisi nytkin jäädä äitiin ja (nuorempaan) tyttäreen.

Onneksi se ei nykyään vaadi suursiivousta eikä DDT:tä. On pesty päät, vähän kammattu, ja vaihdettu lakanoita.

Jäämme seuraamaan.

Huoh.