Vauvatavarat palaavat kotiin

Tänään tulee tilille valtiolta 140 euroa äitiysavustusta. Todettiin, että suurta pahvilaatikollista uutta vauvatavaraa emme totta vieköön tarvitse; sen sijaan kävin hummaamassa keskustassa ja ostin välttämättömiä äitiysalusvaatteita samoin kuin ei ihan niin välttämättömiä neulemekkoja ja puseroita.Ihanat 50 euron farkut jätin kauppaan, mutta halvat khakihousut kevääksi tarttuivat mukaan kuitenkin. Nyt on siis raskausajan shoppailut shoppailtu. Muu vaatetushan on peräisin aikaisempien odotusten ajalta ja ulkovaatteiden osalta puolison kaapista. Serkku toi myös lainaksi läjän suvussa kiertäneitä mammapaitoja – läjä kasvaa jokaisen lainauksen jälkeen, sillä eteenpäin antatessaan tulee laittaneeksi kierrokselle myös jotain tarpeetonta omasta kaapistaan.

Vauvalle on tähän mennessä ostettu tasan yksi potkupuku, ja luulen että hankinnat jäävät siihen. Meillä on ollut kotona säilössä melkein kaikki – isäni aikoinaan minulle tekemä pinnasänky, puolison serkkujen vauva-aikaiset lastenvaunut ja kaksi vanhaa äitiyspakkauslaatikollista vaatetta ynnä muuta. Olemme myös huomanneet, että esim. hoitopöytä on täysin tarpeeton (vaipat vaihdetaan kuitenkin lattialla tai keittiön pöydällä). Osa tavaroista on ollut lainassa, ja olen perimässä niitä pikku hiljaa takaisin. Muutamat hyväksi havaitut ylellisyyskapineet ovat joko jo palanneet kotiin tai tulossa kevään aikana – imetystyyny, kunnollinen kantoliina, muutamat vauvalelut ja lampaantalja ovat tässä joukossa. Eilen tuli kotiin enemmän välttämättömyystavaroiksi luokiteltavaa: syöttötuoli sekä kaksi suurta kassillista harsovaippoja ja Ruskovillan vaippahousuja.Nämäkin varastot olivat laina-aikana karttuneet, housuja oli tuplaten ja kaupan päälle saatiin lanoliiniliosta, jolla palautetaan silloin tällöin villahousujen imukykyä. Kannattaa lainata!

Rattaat meiltä menivät totaalirikki ennen muuttoa ja kierrätyskeskuksen pojille. Vanha turvakaukalo lahjoitettiin myös kokonaan pois. Hetken harkitsimme ko. tavaroiden ostoa, mutta meille on luvattu lainaan sekä kahdella lapsella ollut kolaroimaton kaukalo että käyttökunnossa olevat Emmaljungan rattaat. Tartumme molempiin tarjouksiin kiitollisin mielin ja säästämme rahaa, vaivaa ja säilytystilaa. (Jos aivan rehellinen olen, en odottanut tarjouksia vaan kysyin avoimesti onko sillä tai tällä ihmisellä lainata meille sitä tai tätä. Lapsiperheet osaavat kokemukseni mukaan sanoa myös EI, mikä helpottaa pyytämistä kummasti. Ei tule huono omatunto.)

Yksi hankinta unohtui mainita. Vauvalle on ostettu ihan uusi, ihan oma Ruskovillan silkkinen myssy. Myssy joka pysyy päässä alusta alkaen, ei hiosta eikä hierrä. Meillä on ollut koko läjä puolison serkkujen vauva-aikojen aikaisia myssyjä (nuo vauvat ovat tällä hetkellä täysi-ikäisiä, näyttäviä naisia!), mutta kas kun ne on taittu lahjoittaa pois joka ikinen. Silkkimyssy nimittäin on juuri sopiva lahja ensimmäisen vauvansa saaneille, uutena tai käytettynä.

(Huom: tiettyjen tuotteiden häpeämätön mainostus ei ole ostettua, vaan ihan käyttäjätyytyväisyyteen perustuvaa...)

Hiihtoa ja lomaa

Olemme päivät kolmistaan pikkupoikien kanssa. Kymmenvuotias on hiihtämässä Savossa (ovat ihan oikeasti hiihtäneet ahkerasti mummunsa kanssa) ja puoliso on töissä. Vähän tylsää väkisinkin, etenkin kun mahan kanssa ei oikein saa lähdettyä poikien kanssa ladulle tai luistimille. Loppuviikosta menemme illalla koko porukalla. Yskä ja kurkkukipu sekä pieni tokkuraisuus päässä ovat meitä myös vaivanneet, eli ihan hyväkin lepäillä. Eilen kolasimme hiukan pihaan mäkihyppymäkeä ekaluokkalaiselle - tuli pieni, mutta kyllä siinäkin nokalleen menee. Westö on loppu jo. Kommentoin rauhassa myöhemmin. Sen vaan sanon, että jos kirja löytyy teiltä hyllystä, niin ottakaa alas ja varatkaa kolmesta neljään vuorokautta aikamatkaan 1900-luvun alkupuolelle. TV (tai se TV:tä korvaava pieni palikka, jonka saa kiinni huonosti toimivaan kannettavaan tietokoneeseen) näyttää mäkihyppyjä ja hiihtoja. Talvikisat tuudittavat lapsuuden mieleen tuovaan turvallisuudentunteeseen. Silloin koulussakin katsottiin hiihtokisoja, kirjastohuoneessa pulpeteilla istuen.

Hiihtolomaa odotellen

Missä kuljimme kerran on odottanut pitkään painostavana kirjahyllyssä. Onhan se Finlandia-palkittu ja kaikkea, enkä ole koskaan lukenut Westötä. Niin moni taho on kehunut kirjaa hyväksi, Suureksi Suomalaiseksi Romaaniksi, että olisi helppo jättää se kokonaan lukematta. No, ajattelin vilkaista ekoja sivuja – ja naps, jäin heti kiinni. Onneksi edessä on lasten hiihtoloma, joka minullakin vissiin on virallisesti lomaa.

Neiti kymmenvuotias viedään lauantaina viikoksi mummunsa luokse Savoon. Tämä jo muutama vuosi sitten alkanut perinne uhkasi katketa, viime vuonna ukin sairastelujen takia hiihtolomat jäivät tärkeysjärjestyksessä toiseksi. Nyt saavat mummu ja neiti hiihtää, laittaa ruokaa ja katsoa hiihdon MM-kisoja kaksistaan. Tuskin näitäkään mahdollisuuksia tulee enää kovin montaa, kun ajattelee molempien lomalaisten ikäkausia. Pikkupoikien kanssa on tarkoitus harrastaa ulkoliikuntaa jaksamisen mukaan, ehkä myös vierailla keskimmäisen kummisedällä Paraisilla. Ja tärkeää tietenkin on löytää aikaa lukea Westötä.

Työhön liittyvää kirjallisuutta

Rupesin eilen taas metsään autoillessani listaamaan mielessäni ns. työhön liittyvää kirjallisuutta. Työksi ajattelen nyt talviaikaisen luonnontieteen tutkimuksen, ehkä jopa maantieteellisen matkailun. Lista itselle tärkeimmistä löytyy alta. Monista näistä kirjoista olemme puhuneet kollegojen kanssa kahvipöydässä (eli muutkin kuin minä ovat niitä lukeneet), joidenkin näistä kirjoittajilla on omakohtaista kokemusta aiheistaan tai alan töistä.

Höeg, Peter. Lumen taju. Monien alalla olevien suosikki. Kirjana vetävä, Smillan hahmoon helppo koettaa samaistua. Lumi, jää ja jäätiköt kuvattu hienosti ja oikein. Loppu on höegmäiseen tyyliin ihan jostain toisesta kirjasta.

Raittila, Hannu. Canal Grande. Suomalaista osaamista vesirakentamisessa ja vesien tutkimuksessa viedään väkisin Venetsiaan. Kaiken muun karnevalismin vierellä kulkee insinööri, joka kiivaasti suunnittelee mittauskampanjan, mittaa ja laskee. Ja kas, jää saapuu myös Venetsiaan.

Lensu, Mikko. Varatohtori Virta –sarja. Tämähän on kepeää lastenkirjallisuutta, mutta hahmoina ovat meri- ja jäätikkötutkijat, moottorikelkat ja –kairat, jääkarhut, sukellukset, tutkimusalukset. Ja kirjoittaja taatusti on kokenut monet kirjoissa kärjistetystä ja vitsiksi väännetyistä asioista.

Kokko, Yrjö. Lappi-kirjat (Laulujoutsen, Neljän tuulen tie, Sudenhampainen kaulanauha jne.). Ovat olleet herättämässä ja vahvistamassa ihailua pohjoista kohtaan ja antamassa kokemusperäistä tietoa siitä, millaista siellä ennen oli asua, liikkua ja elää.

Ja tietenkin Jules Vernen liki koko tuotanto; kaikki missä mennään maan keskipisteeseen, kuljetaan koiravaljakolla Arktikassa, etsitään tutkimusmatkalla kadonnutta isää tai sukelletaan meren pohjiin.

Arktista Keski-Suomea

Näin arktista meillä Keski-Suomessa. Jääputous nuorimmaisen hoitomatkan varrella.

Viisi vee

Meidän kuopus täytti lauantaina viisi vuotta! Ei se ole vauva enää! Oli ihana seurata miten iloinen ja ylpeä hän oli juhlapäivästään, ja siitä kun HÄNELLE laulettiin ja HÄN sai paketteja eikä kukaan muu. Ja HÄNELLÄ oli omia vieraita. Kolme pikkupoikaa tuli juhliin, ja kahdelle heistä nämä olivat ekat ”kaverisynttärit”. Viisivuotiaat ovat vaatimatonta sakkia mitä juhlintaan tulee. Kakuksi oli toivottu laivaa (taisi siitä jonkin sortin laiva tullakin), ja se kelpasi hyvin. Ja popparit ja porkkanat. Lopun aikaa pojat leikkivät autoilla ja legoilla keskenään rauhassa (ja isompien sisarusten hiukan villitessä hiukan villimmin) eikä talon väen tarvinnut stressata ohjelman keksimisestä. Tänä aamuna sukatkin olivat liian pienet, kun eihän ne samat viisivuotiaalle sovi kuin nelivuotiaalle. Mutta hoitoon lähtö sujui kuitenkin kivutta, sillä viisivuotiashan luistelee aamuisin mielellään, vaikka olisikin kuusitoista astetta pakkasta.

Isolle perheelle iso auto

Perjantai meni metsässä. Puut olivat huurteessa, kuten tämänkertaisesta kuusikuvasta näkyy – kaunista, kylmää, hiljaista. Tutkimusaloillamme oli kohtuullisesti lunta, mikä on hyvä asia. Kokeet ovat siis käynnissä. Otin laitteista mittausdataa talteen ja tutkin miten kollegan aiemmin viikolla tekemä jäälinssi näkyy maastossa. Sen verran hyvin näkyy, että voisimme tehdä lähipäivinä lisää.

Ajelin metsään yllätysyllätys uudella autolla! Kyllähän me käytiin läpi muitakin vaihtoehtoja (ei vaihdeta autoa, vaan vuokrataan silloin kun olemme kaikki liikkeellä tai mennään julkisilla), mutta realiteetit kääntyivät auton vaihdon puolelle. On viime viikkoina katsasteltu erilaisia tila-autoja (niihin ei mahdu kuusi henkeä JA rattaat, sukset, mittalaitteet ja kuuden hengen tavarat – meidän perussettimme talviajossa), Volkkarin aivan ihana Caddy Maxi Life (liian kallis, niitä ei vielä saa käytettynä) sekä karsean vanhoja pikkubusseja (vaatisi asennetta ja remonttibudjetin). Siinä kävi niin, että puoliso ajoikin keskiviikkona pääkaupunkiseudun autokeitaisiin, ja sai hyvän tarjouksen entisestä volkkaristamme ja mukaansa ihanan, ison, vain muutaman vuoden vanhan volkkarin pikkubussin. Nyt mahtuu kyytiin omat ja naapurin lapset, ja yllin kyllin tavaraa. Maantieajossa kuin juna, vakaa ja luotettava, ja pienikin ihminen näkee korkealla istuessaan minne on menossa. Kaupunkiajossa hiukan kömpelö (en ole vielä kaatanut postilaatikkoja kun peruutan ulos pihasta), mutta kuka käskee ajaa kaupungissa. Yhdistetty kulutus on seitsemän litran satasella pintaan, eli ei kovin paha. En tiedä pitääkö laskea hyväksi vai huonoksi puoleksi se, että lähivuosina pääsemme varmaan mukaan yhteen jos toiseenkin muuttoon, lasten harrastusreissuista puhumattakaan…

Darwinistit ja kreationistit napit vastakkain?

Näin Darwinin juhlavuonna keskustelua darwinismista ja evoluutioteoriasta joutuu lukemaan niin seurakuntalehdistä, tiedelehdistä kuin aamupalapöydässä maakuntalehdestäkin. Erilaiset juhlavuodet ovat tietenkin mainio asia - tiedotusvälineetkin pääsevät paneutumaan tiettyyn teemaan oikein ajan kanssa, ja ehkä osa ennakkoluuloistakin karisee siinä matkalla – mutta tämä on yksi niitä ikuisuusaiheita, joista keskustelu tuntuu pysähtyvän tutuille urille. Tiedotusvälineestä riippuen joko tiedemaailma ja ”tiedemiehet” (pelottava ihmiskunnan osa) taikka sitten kreatonistisen katsantokannan omaavat ”uskovaiset” kuvataan yksisilmäisinä omaa katsantokantaansa ajavina tomppeleina, jotka eivät näe selvää asiaa vaikka todisteita on kuinka.

En halua puuttua varsinaiseen kiistakysymykseen, eikä minulla ole siihen pätevyyttäkään. Jostakin syystä se ei myöskään kiinnosta minua. Maailma on tässä ja nyt, tämmöisenä, tämän näköisenä, ja siinä eläminen tuntuu tältä. Millaisien prosessien kautta tähän on päästy ei ole välttämättä meidän asiamme selvittää – yrittää voi jokainen omalla tavallaan, omasta mielestään parhaita työkaluja käyttäen. (Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena on pakko todeta, että evoluutiobiologia on tieteenhaara ja kreationismi ei sitä ole, mutta elämänkatsomuksen muodostuksessahan voi käyttää mitä parhaaksi katsoo.)

Sitä minä vaan ihmettelen mistä näitä kreationistin tai tiedemiehen stereotypioita löytää? Tunnen paljon uskonnollisia ihmisiä, joille luomisusko on oman maailmankuvan perusta, mutta kyllä he ovat ihan järkevää ja keskustelemaan kykenevää väkeä. Tunnen myös koko joukon tutkijoita – evoluutiobiologejakin. Heilläkin on arkielämä, elämänkatsomus, aika arkinen suhtautuminen omaan tieteenalaan ja kyky etsiä erilaisia vastauksia erilaisiin kysymyksiin. Heillä voi olla jopa uskonelämää.

Olen lukenut pitkästä aikaa Carl Saganin kevyttä scifi-kirjaa Ensimmäinen yhteys (anteeksi, tämä linkki vie elokuva-arvosteluun, kirja-arvosteluja oli hankala löytää). Kirjassa on haitannut kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että elokuvan nähtyäni näen Ellenin paikalla aina vain Jodie Fosterin. Toinen on juuri edellä mainitsemani vastakkainasettelu. Kirjan tutkijat ovat puhtaan tieteellisen maailmankuvan omaavia ja uskontojen edustajat turvallisesti sellaisen maailmankuvan ulkopuolella. Mutta eihän se olekaan realistinen romaani...

Kutsumustyössä

Tuli oltua mukana talviekologiaa opettavalla kenttäkurssilla. Mukana kuusitoista opiskelijaa eri Euroopan maista ja muutama opettaja kasvi- ja eläintieteen sekä geofysiikan alalta. Tällaiset kurssit ovat aina piristäviä – opiskelijoista on kivaa päästä kaupungista, ja ulos, ja opettajista on kivaa tavata poikkitieteisessä hengessä. Aina silloin tällöin mediakin kiinnostuu tämän kaltaisista tapahtumista. Meillä oli sekä maakuntaradio että maakuntalehti paikalla. Toimittaja sanoi ääneen sen, jolle on itse tullut jo immuuniksi: ”Ei saisi nauraa, mutta minusta on jotenkin… ei hassua… hauskaa kun on ihmisiä, jotka innostuu noin kovasti jostakin lumesta tai myyristä.” No, onhan siinä jotakin liikuttavaa ja hupaistakin, kun aikuinen mies hurmaantuu uudesta tavasta mitata puolukanlehtiä. Mutta nämä kiinnostuksen kohteet ja innostukset eivät ole välttämättä itse valittuja – kutsuisin niitä kutsumukseksi.

Kurssit myös rytmittävät vuotta jollakin tapaa. Ajan kulunkin niistä huomaa. Istuin samassa takapulpetissa kuuntelemassa kollegan luentoa kuin edellisenäkin vuonna; nukuin samassa sängyssä kuin vuosi sitten. Vuosi? (Ajan kulun huomaa mm. siitä, että kun nyt menee kurssilaisten kanssa saunaan, puhuvat ne vain silloin kun on itse vilvoittelemassa tai suihkussa. Ehkä sitä on aikuisempi ja pelottavampi kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.)

Olemme olleet koko perheenä liki vuosittain toisella kurssilla Kilpisjärvellä, jo yli kymmenen vuotta, vain pari on jäänyt väliin. Olemme useimmiten kokeneet olevamme oikealla paikallamme siellä, aina samassa pikku talossa asuen, aina samaa kurssin määrittämää vuorokausi- ja viikkorytmiä noudattaen. Vuosi vuoden perään olemme purkaneet tavaramme samoille hyllyille, pedanneet samat vuoteet, tervehtineet ruokalassa samoja naamoja (porukkaa tulee hiihtämään keväthangille). Ne jotka näkevät meidät siellä vuosittain huomauttavat lasten kasvaneen. Vanhempien vanhenemisesta huomauttaminen olisi varmaan huonoa käytöstä. Joskus itsekin huomaamme jonkun vakiovieraan todella ikääntyneen vuoden aikana.

Pelkään, että tänä keväänä pohjoisen reissu jää väliin. Matka on liikaa, jos raskausviikkoja alkaa olla jo 33, niin kuin siinä vaiheessa alkaa olla. Mutta tiedän jo etukäteen, että olo muualla kuin siellä tulee tuntumaan väärältä kunhan se aika koittaa.

Nyt on hyvä -ajattelutavasta

Jäipä tuosta edellisestä, nelivuotiaan leikki-ikää hehkuttavasta jutusta pois se kääntöpuoli.

”Nyt pitäisi nousta ylös, kaikki toiset on jo aamupalapöydässä!”
”Eeieeieei, minä haluan nukkua! En minä halua aamupalaa!”

”Sinä olet jo syönyt monta leipää, nyt on kyllä ihan pakko lähteä.”
”En minä HALUA lähteä kun minä haluan vielä syödä!”

Ja niin edelleen, joinakin päivinä edellä esitetyistä esimerkeistä lähtien illalla siihen saakka, kun käydään seuraava sananvaihto:

”Olette veljen kanssa leikkineet hampaanpesun jälkeen jo vaikka kuinka kauan. Kello on paljon, nyt on uniaika.”
”EEEEIIII, AINA on uniaika, meillä on LEIKIT KESKEN, en minä HALUA mennä nukkumaan!”

Onhan tuossakin vaiheessa tiettyä hauskuutta, mutta en usko että sitä varsinaisesti jää ikävöimään…

Olen huomisen ja ylihuomisen läheisellä yliopiston kenttäasemalla opettamassa, hiukan luentosalissa, hiukan enemmän maastossa. Mukavaa, vaikka aina esiintyminen hermostuttaakin etukäteen.

Varokaa, lapsia työssä

Nelivuotias tulee intoa hehkuen keittiöön.

”MINÄ LASKIN MINUN VARPAAT!”
”No montako niitä oli?”
”KYMMENEN!”
”Laskitko sormetkin?”
”NIITÄKIN OLI KYMMENEN!”

Sitten nelivuotias menee takaisin leikkeihinsä (Eteisen kenkiensäilytyslautasäleiköstä ja pukemisjakkarasta tehtyä liukumäkeä lasketaan pikkuautoilla, joiden kyydissä on metallikuulia kuskeina. Tarkoituksena on kaataa keittiön oviaukkoon pystytetty legoeste.). Meidän nelivuotias on lahjakas, luova leikkijä, tällä alalla kovempi tekijä kuin isosisaruksensa konsanaan. Minulle tulee hänen leikki-ikäänsä ikävä.

100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa

Keskisuomalainen -lehti on avannut Runeberginpäivän kunniaksi tänne äänestyksen, jossa lukijat saavat kolmensadan kirjan joukosta valita kymmenen tärkeintä. Näin koostetaan loppujen lopuksi sadan kappaleen lista kirjoista, jotka tulisi lukea ennen kuolemaansa. Ajattelin käydä vilkaisemassa, ja ehkä äänestääkin. Mutta valita nyt kymmenen kolmensadan laatukirjan joukosta! Olin päässyt listalla parikymmentä nimikettä eteenpäin, ja minulla oli koossa jo ainakin kymmenen lukemisen arvoista. Ei, tästä äänestyksestä ei tule mitään.

Kymmenvuotias on kohta kahlannut läpi koko Narnia-sarjan. Sitten pääsen keskustelemaan ja väittelemään siitä, mikä on sarjan paras osa, missä järjestyksessä osat kannattaa lukea, kuka hahmoista on oikeasti hyvä ja kuka vaan esittää, ja miksi. On hienoa, kun jälkikasvu pääsee mukaan samaan kirjalliseen maailmaan, josta on itse nuorempana nauttinut - ja nauttii vieläkin.

Jalkapallofaniudesta, suunnittelutyöstä ja katoavista kynistä

Kirjailijan täytyy osata kirjoittaa hyvin, jos häneltä jaksaa lukea omaelämänkerrallista tekstiä aiheesta, joka on aika kaukana omasta elinpiiristä. Luin viikonloppuna Nick Hornbyn Hornankattilaa. Kirja kertoo jalkapallofanin elämästä, oman elämän punoutumisesta joukkueen ylä- ja alamäkiin, faniuden ihanuudesta ja enemmän faniuden kurjuudesta. Hornby ehti aloittaa faniuransa jo 60-luvun puolella, eli kirjassa annetaan samalla katsaus brittiläiseen yhteiskuntaelämään usealla eri vuosikymmenellä (tosin jalkapallokatsomosta käsin). Käsittelynsä saavat myös kipeät perhesuhteet samoin kuin jalkapallokulttuuriin ikävät piirteet: rasismi, huliganismi ja kuolonuhrit katsomoissa.

Hornby itse on Arsenal-fani. Englannin valioliiga ja siinä pelaavat joukkueet kaikuvat korviin tuttuina ja turvallisina, vaikken ole jalkapalloa varsinaisesti koskaan fanittanutkaan. Silloin joskus 80-luvulla Suomen telkkarihan lähetti aina lauantain alkuillasta nimenomaan noita pelejä, ja isä niitä seurasi. Minäkin joskus. Urheiluruudussa luettiin Manchester United – Liverpool 0 -2. Kun olin toista kertaa elämässäni käymässä Lontoossa, puolison suvun jossakin juhlatilaisuudessa, oli kummallista käydä Tottenhamissa kirkossa. Tottenhamhan on jalkapallojoukkue, eikä muuta!

Onpa muuten ollut virkistävää tehdä välillä työn puolesta muutakin kuin kirjoittaa. Meillä on loppusyksylle suunnitteilla kivat tutkimuspäivät, joiden suunnittelun puitteissa saa miettiä mm. tilavarauksia, kuljetuksia, ilmoittautumisia ja kutsupuhujia. Olen istunut puhelimessa rupattelemassa eri alojen asiantuntijoiden kanssa ja koonnut ohjelmaa.

…ja taas on lyijykynät lopussa, vaikka juuri toin työpöydälle nipun uutuuttaan kiiltäviä ja teräviä. Ehdin yleensä nähdä vilaukselta, että tutunnäköinen kynä lapsella kädessä tuossa. Sitten sitä kynää ei pitkään aikaan näekään. Sama pätee teippiin, sinitarraan, saksiin ja teroittimiin. Muistiinpanot puhelujen aikana on siis tullut tehtyä tiputtelevilla kuulakärkikynillä, tai niillä lyijäreillä joita lapsetkaan eivät huoli – liian purtuja tai huonosti teroitettuja.

Kaikki hyvin kohdussa

Oli eilen rakenneultra. Saimme ultrausta koko rahan (noin 100 euroa Kelakorvausten vähentämisen jälkeen) edestä, sillä heillä oli uusi kone, ja ensin tutkimuksen teki lääkäri, ja sen jälkeen samat asiat käytiin läpi uudelleen koneen käyttöä opetelleen hoitajan kanssa. Uusintakierroksella oli jo tylsää, mutta ystävällisen ja laajasti näkemäänsä selittävän lääkärin selityksiä oli kiintoisaa ja lohdullista kuunnella. Koko, rakenne ja liike olivat kaikki normaaleja, ei mitään mistä olisi syytä huolestua. Hienoa, hyvä näin. Sovimme, ettei hän sukupuolta paljasta ellemme itse mitään näe, ja kukapa maallikko niistä kuvista mitään näkisi. Jäämme siis odottamaan tämän tiedon paljastumista... Lapsen profiili oli jännän selkeä, terävänenäinen. Saapa nähdä saako hän kasvoihinkin lisää lihaa luitten päälle seuraavien kuukausien kuluessa ja syntyy vauvanpyöreänä naamaa myöten.

Kuinka määritellä joutilaisuus?

Kun ensimmäinen lapsi oli vaativassa alle kahden vuoden iässä, ja myöhemminkin, kun kahdesta lapsesta vanhempi oli uhmaikäinen ja NUOREMPI oli vaativassa alle kahden vuoden iässä, viikonloput eivät olleet houkuttelevia. Puolisolla oli useina viikonloppuina työhön liittyviä velvoitteita, ja alle kaksivuotias heräsi päivästä riippumatta aivan liian aikaisin. Noina vuosina heräsi maanantaihin huojentuneena – voi lähteä töihin tekemään omia hommiaan, syödä lounaansa rauhassa ja viedä lapset yhteiskunnan kasvatettavaksi (vai miten se kotiäitikeskustelu nyt menikään?).

Mutta ah miten ajat muuttuvat! Me on nukuttu jo yli vuosi vapaapäivinä kymmeneen! Nelivuotiaskaan ei enää herää aamulla herättämättä! (Tämä on tietenkin kyseenalainen etu, arkipäivinä.) Viikonlopun nautinnot ovat palanneet. Tärkeää tässä on se, että lapsetkin ymmärtävät arjen ja viikonlopun erot; mahdollisuuden levätä, olla jouten, tavata seurakuntalaisia ja muita ystäviä, harrastaa liikuntaa tai askartelua, katsoa ehkä elokuva tai pelata jotain. Vanhemmatkin ovat useimmiten molemmat kotona. Täytyy nyt nauttia tästä tilanteesta vielä muutama kuukausi. (Kun on talvikin – kesällähän talonomistaja joutuu tai saa viikonloppuna kääntää kompostia, leikata nurmikkoa ja remontoida saunakammaria.) Menneenä viikonloppuna tehtiin muun muassa seuraavia maailmaa mullistavia joutilaisuus -tekemisiä:

- Ensin saatiin purettua viikon aikana kertyneet agressiot ja väsymykset tyypillisellä kaikki-kaikkia-vastaan kitinällä ja riitelyllä (onko perheitä, joissa ei tarvita tämänkaltaista purkautumista noin viikon välein? Minua lähinnä pelottaa ajatella mitä ennen pitkää tapahtuisi, jos esim. lapset eivät saisi purkaa paineitaan säännöllisesti toisiinsa ja vanhempiin.)
- Teroitettiin kaikki puukynät ja lajiteltiin ne koteloihinsa
- Katsottiin vuokrattuna Wall-e ja tykättiin siitä kaikki
- Leivottiin jotain, joka saattoi olla Runebergin torttua mutta saattoi olla jotain muutakin, leivottiin myös naan-leipää.
- Luettiin, piirrettiin, luisteltiin, pestiin pyykkiä
- Lämmitettiin pihasauna ja käytiin saunassa

…ja koko ajan tuntui ihanan joutilaalta!