Luonnoslaatikosta: Ja miltä nyt tuntuu?

Lukulistalla on ollut jotain, mitä ilman doulakoulutuksia en olisi ehkä koskaan lukenut: kirjat synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja kaksosten hoivaamisesta. Uusiin aihepiireihin on joskus, niin nytkin, hidasta ja hankalaa tarttua. Mutta sitten on kyllä tosi palkitsevaa kun ihan oikeasti oppii uusia asioita ja saa laajennettua käsitystään vaikkapa vanhemmuudesta tai naiseudesta. Tai pitäisikö sanoa ihmisyydestä.

Masennuskirjan kohdalla tuli ajateltua aika paljon esim. esikoisen vauva-aikaa ja mikä ettei nykyhetken perhetilannettakin. Yhtään kehuskelematta voin sanoa että mielenterveys on pysynyt molemmilla puolisoilla nämä vuodet suht hyvällä tolalla. Jälkikäteen tunnistan joitakin erittäin stressaavia  jaksoja, joissa jaksaminen on ollut siinä ja siinä ja alamäki olisi varmaan voinut alkaa melko pienellä tönäisyllä. Mutta onneksi sitä tönäisyä ei sitten ole tullut. Aina on riittänyt niitä joilta on tullut pyydettyä käytännön apua, on riittänyt seuraa silloin kun sitä on kaivannut, on riittänyt motivaatiota ja vetoa perheen sisällä ja sen ulkopuolella ja rakkauttakin on riittänyt. (Tietenkin tosi monelle vauvavuonna masentuvalle tönäisy tulee hormonaalisten muutosten ja aivokemian suunnalta, ja sille ei ihan kauheasti voi mitään.)

Yksi tärkeä asia itselle lienee ollut se perheen ulkopuolinen maailma ja sen veto.

Ja sitten se, ettei ole ollut valtavaa kuilua haavemaailman ja todellisuuden välillä, mitä tulee lapsiperheen elämään. Nuorena äitinä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä millaista elämä vauvan kanssa on. Pettyä ei voinut! Tähän päivään mennessä minulla ei ole ollut selkeää käsitystä siitä millaista elämä koululaisten ja teinien kanssa oikeasti on, enkä tiedä millaista se toisissa perheissä on. (Tällä tarkoitan käytännön seikkojen lisäksi myös sitä, miltä minusta tuntuu elää koululaisten ja teinien kanssa tätä arkea päivästä päivään.) Meillä se on tarkoittanut näköjään jatkuvaa vastuuta kouluherätyksistä, alati laajenevia keskustelunaiheita, harkkakydityksiä ja harkkapohdintaa, PITKÄÄN JA USEITA VUOSIA lapsia meidän sängyssä iltaisin, jne, jne... Välillä turhauttaa tai suututtaa, aika usein tuntuu yhteishenkeä, ylpeyttä tai lempeyttä.

Mikä on tarinan opetus? Minulle se on että odotusten on hyvä olla realistisia tai sitten niitä ei tarvitse olla ollenkaan. Tieto on toki valtaa, mutta sellaista tietoa ei taida olla olemassakaan joka kertoisi miltä JUST MINUSTA tulee tuntumaan joskus tulevaisuudessa, jossain minulle uudessa tilanteessa.

Luonnoslaatikosta: Rajat ja rakkaus

Nelivuotias antoi taannoin oppitunnin siitä kuka voi rajoittaa ja mitä.

Gerbiilien tulo oli ollut pikkuisesta kivaa, mutta samassa huoneessa niiden kanssa hän ei toistaiseksi ollut suostunut nukkumaan. Meistä tämä oli ihan OK. Iltaisin hän mietti kovasti missä hän tänä yönä nukkuisi. Kokeiltu oli jo isän ja äidin sänky, patja lattialla isän ja äidin sängyn jalkopäässä ja isoveljen sänky. (Vastaavasti nuorimmaisen sängyssä olivat ilomielin nukkuneet molemmat isoveljet - heitä ei gerbiiliterraario toisessa nurkassa sanottavasti vaivaa.)

Sanoin kevyeen äänensävyyn että mitä jos nukkuisit kuitenkin omassa sängyssä. Nelivuotias tuohtui. "Et sinä voi määrätä missä toiset nukkuu!"

No okei. Onko tässä jonkilainen maalaisjärkeenkin sopiva rajojen määritelmä? Voin päättää, tietenkin toiset huomioon ottaen, missä itse nukun (voi tätä soveltaa varmaan muihinkin elämän osa-alueisiin). Voin myös sanoa missä en halua toisten nukkuvan (esim. omassa sängyssäni jos tulee liian ahdasta ja hankalaa). Niin kauan kuin joku holhottavani ei vahingoita itseään tai toisiaan tai omaisuutta merkittävissä määrin, minulla ei liene syytä puuttua päätöksiin jotka tehdään JONKUN TOISEN RAJOJEN SISÄLLÄ.

(Gerbiileitä ei voitu siis sijoittaa meillä muualle kuin joko tyttöjen tai poikien huoneeseen, perheen isän allergiasyystä. Hän tosin koetellusti kestää gerbiilejä ihan hyvin, mutta ollaanpa nyt oikein varmoja sitten. Lapset meillä ei ole herkkiä juuri millekään, tytöt etenkään. Ja tyttöjen huone on erittäin suuri ja sen ilmanvaihto hyvä.)

Luonnoslaatikosta: Tajunnanvirtaa vanhemmuuden äärellä

Ajoin teinin koululle, kun hän oli tullut isänsä kanssa pikareissulta Helsingistä aika myöhään, ja haukotteli kuuluvasti aamupalapöydässä. Kotiin palatessani mietin miten teinien kanssa on kiva olla. Oma vanhemmuus tuntuu sopivan siihen kaikkein parhaiten.

Sitten muistin miten kivoja vauvat ovat, etenkin alle puolivuotiaina kun ei tarvitse miettiä kasvatusta tai aikatauluja tai muutakaan. Eipä niitä juuri tarvitse miettiä koko ensimmäisenä ikävuotena.

Siitä tuli mieleen jostakin lukemani, että teini-ikään mennessä suurin osa vanhemmuuden "työstä" on tehty. "Istu alas ja ihaile mitä olet saanut aikaiseksi." Ehkä tässä ajetaan takaa sitä, että teiniksi tullessaan on muodostanut jo paljon tottumuksia, ja oman tavan hahmottaa maailmaa ja suhtautua kanssaihmisiin. Vastauksia on löydetty kysymyksiin mikä oikein on ja mikä elämässä on tärkeää ja tavoiteltavaa. Tapoja voi tietenkin myöhemminkin muuttaa, mutta tähän mennessä muodostuneilta urilta voi olla vaikea kammeta ulos. Millaisena itsensä näkee, mitä kolhuja ja traumoja on jo ehtinyt muodostua, ne tuntuu jäävän harteille loppuiäksi.

Eli jos noin ikävuodet 1-12 ovat vastuun vuodet vanhemmille, onhan se selvää että vanhemmuus näiden ikävuosien ulkopuolella tuntuu mielekkäämmältä. Kun ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti (on tietenkin teinejä ja perheitä joissa vastuun vuodet ovat juuri ne teini-iän syöverit).

Helsinki - Lontoo - Birmingham

Puoliso vahvisti aamulla että kyllä se meni.
Lähti jonkun toisen suomalaisen kanssa kohti turvatarkastusta ja siitä kohti uutta kokemusta ja uudenlaista elämää.

Tänään olen ollut lämpimän onnellinen pojan puolesta. Kyllähän tuollaiselle lukioikäiselle alkaa kodin seinät olla välillä ahtaat, vaikka välit ihan ok olisivatkin. Vaistot sanoo, että nyt olisi aika ottaa etäisyyttä ja seistä enemmän omillaan.

Luonnoslaatikosta: Mallioppimista ja oppimisen malleja

Kaksi teiniä 15-17 -vuotiaaksi saattaneena olen tehnyt sen huomion, että tuossa iässä niihin saattaa iskeä joku kummallinen MATKIMISIKÄ. Hyvin samankaltainen kuin 2-4 -vuotiailla monesti on. Sellainen, jossa hakeudutaan vanhemman seuraan, kysellään, ehkä haastetaankin ja kyseenalaistetaan, mutta myös kokeillaan niitä juttuja mitä vanhempi tykkää tehdä, otetaan mallia. En tiennyt että tällainen vaihe on tulossa. Joko olemme tehneet jotain oikein, tai sitten tämä on ihan normaalia aikuisuuteen kasvavan nuoren käytöstä mutta jostakin syystä siitä ei puhuta. Voisiko olla niin, että samoin kuin synnytyskertomukset tuppaavat olemaan kamalia verilöylyjä vaikka synnytys usein onkin rauhallinen ja voimaannuttava hetki, teineistä tehdään puheissa vaikeita ja vihollisia vaikka he usein ovatkin hauskoja, vilpittömiä, innokkaita kasvamaan ja halukkaita ottamaan mallia vanhemmistaan (vaikka sitten salaa).

Tässä tullaan tietty siihen haastavaan tietoon, että olisi oltava hyvä malli.

Teinin kanssa oleminen on mielestäni muutenkin aika lähellä pienen lapsen kanssa olemista. Teinille on hyväksi jos hänet hukutetaan yltäkylläisyyteen mitä ihmisenä olemiseen tulee: jos hänet mahdollisuuksien mukaan otetaan luontevaksi osaksi omaa tekemistä ja arkea, annetaan hänelle huomiota, aikaa, juttuseuraa, fyysistä läheisyyttä, tekemistä, työtä, ihmisiä, sukulaisia, pohdintoja. Sanoitetaan maailmaa ja elämää niin kuin ihan pienellekin.

Luonnoslaatikosta: Lasten pilaamisen vaikeudesta

Menneiltä viikoilta pari vanhemmille armoa antavaa tekstiä.

Perheen tyyli sattaa altistaa mielenterveydellisille ongelmille, mutta monilla muilla tekijöillä on myös suuri merkitys.

Ja ympäri maailman nähdään valtavalla kirjolla tapoja kasvattaa ja kasvaa - ja yleisesti ottaen lapsista tulee ihan tolkun ihmisiä.

Luonnoslaatikkosta: Viisauden sanoja

Minulla on lainassa Emma Goldmanin ("Maailman vaarallisin nainen") esseitä, mutta olen edennyt niissä vasta suomentajan esipuheen verran. Hyvä kun senkään vertaa, sillä jo sieltä löytyi ehkäpä kirjan pääajatus:

"(Noah) Chomsky alleviivaa sitä, että vapaata elämää elävät yksilöt voivat tehdä mitä vain, jos vain haluavat ja viitsivät, koska he eivät ole sidottuja vainoharhaisuuden ja rangaistusten ilmapiiriin ... Tätä Goldmankin korostaa: vastuu on jokaisella, eikä tietämättömyys tai mukavuudenhalu ole peruste sille, ettei tee asialle mitään..."

En ole viime aikoina kovin paljon jaksanut kuunnella radiosta puhetta, mutta viimeisellä pohjoiseen ajollani kuuntelin sen verran, että kuulin mitä Juhani Merimaa sanoi festareihin liittyen: "Yksikään ei ole niin hyvä, ettei olisi parannettavaa, eikä yksikään ole niin huono, ettei siitä olisi jotain opittavaa."

Nämä asiat kuuluvat niihin, jotka haluaisin jotenkin sanoittaa lapsilleni. Omaa oikeudentajuaan on lupa seurata, ja kuka vaan voi muuttaa maailmaa. Eikä mikään asia tai kukaan ihminen ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan. Ja toisaalta, kukaan ihminen ei ole niin tollo, etteikö häntä kannattaisi kuunnella ja häneltä oppia.

(Ehkä aihetta saatiin hitusen sivuttua, kun koululaiset sattuivat katsomaan kanssamme montaa mieltä herättävän dystooppisen komedian Idioluutio. Päästiin muun muassa huomauttamaan, että oikeasti tyhmyys ei periydy, ja että elokuvassa muutenkin oletetaan ihan väärin että huonosti toimeentuleva ja huonosti koulutettu tarkoittaisi samaa kuin tyhmä. Ja onko kukaan ihan kokonaan TYHMÄ?)

Kuinka saadaan teini lukemaan Apollinairen Alcools

Tiedetään että teini on lukion äidinkielen kirjallisuuskurssilla, jolla on luettava opettajan suosittelema novellikokoelma "tai joku muu novelli- tai runokokoelma". Ei olla tietääkseenkään siitä, että teini selkeästikään ei ole hakenut kirjaa kirjastosta tai edes ruvennut selvittelemään kirjastokorttinsa olinpaikkaa.

Kurssin toiseksi viimeisenä päivänä teini alkaa kävellä levottomasti ympäri huoneita päätyen kirjahyllyjen eteen. Kysyy kasuaalisti että miten kirjastojen e-kirjojen lainaus toimii. Odotellaan.

Illalla teini tulee jo aika hermostuneena selittämään että hänen pitäisi lukea joku novelli- tai runokokoelma huomiseksi. Motkotetaan ja aletaan vetämään hyllystä toinen toistaan paksumpia teoksia tarjolle. Teini alkaa näyttää epätoivoiselta. NYT ollaan huomaavinaan että HEI, tässä Alcools -kokoelmassa on aika helppolukuisia runoja, kato nyt miten vähän sanoja joillakin sivuilla on. "Mä  luen sen", sanoo teini ja katoaa huoneeseensa.

"Ihan sekoja runoja siinä kirjassa", sanoo teini seuraavana päivänä. "Mitä järkee niissä on?"

Elämä muuttuu
Pysähtyneiden aaltojen vuorovesi

Kun teini tulee seuraavana päivänä koulusta, nauretaan sisäisesti sille kun opettaja on sanonut että joo kyllä se kelpaa, sehän on klassikko.

Tämä metodi on muuten toiminut tähän mennessä jo kahteen kertaan. Katsotaan miten parin vuoden päästä käy kun kolmas lapsi on opinnoissaan tuossa vaiheessa.

Havahtuminen

Näihin muuttoihin ja muihin liittyen: ihan viime aikoina on vasta tullut se aito havahtuminen, että nämä lapset oikeasti kasvavat isoiksi eikä niitä ole tulossa lisää. Että kun tuo nuorimmainen täyttää keväällä yhdeksän, täyttää hän sitten seuraavaksi kymmenen ja niin edelleen, eikä perässä ole tulossa seuraavaa vauvaa, taaperoa, koululaista.

Totta kai vapauttavaa.

Mutta havahdun siihen, että minulla ei ole taitoja tällaiseen tilanteeseen. Olen tottunut siihen että jälkikasvulla on seuraa ja tukea (ainakin riitelytukea) toisistaan. Keskusteluja ei tarvitse aloitella tai ylläpitää, käsiteltäviä asioita on koko ajan ilmassa, hiljaista ei ole. Jossakin vaiheessa käykin niin että meillä on kotona vain yksittäiskappale teinejä. Ja jo nyt on käynyt niin, että meillä on yksittäiskappale pieniä koululaisia - eikä hänellä oikein ole luontaista seuraa kotona, samalla tavalla kuin aikaisemmin pienillä koululaisilla on aina ollut. Täytyy hakea taas uutta vanhemmuutta.

Koko ajan se on sama juttu.

Jatko-osa

Ranskalaisesta selvittiin kunnialla. Poika 16v ihan kaverustui sen kanssa.

Ja todentotta, vanhimmainen on muuttamassa tällä viikolla. Vuokrasopimuksia on allekirjoitettu, tukia haettu, kaverin sukulaisen muuttoauto hakee huonekaluja jo tänään. Tyttö nyysii itse pitkin viikkoa loppuja kamppeitaan asunnosta toiseen. Viimeisenä gerbiilit tavaroineen. Milloinkahan itse pääsen paikan näkemään?

Välillä tulee kummallinen tyhjyyden tunne ajatuksesta että lapsi ei ole enää lähtökohtaisesti täällä.

Tiedostan sen, että kun kaikki ovat poissa, on aktiivisesti muutettava tapojaan, ja tapojaan ajatella. Siihen on tosin vielä kymmenen vuotta aikaa.

Helmikuu: vähissä voimissa

Tukholma vei voimat aika totaalisesti. Ilmeisesti pari päivää täysimittaista ajattelemista, suunnittelemista, pätemistä ja verkostoitumista on aika paljon. Etenkin kun tuloksena on lähinnä oman työsuunnitelman tuplaantuminen ja jonkinlainen sekoittuminen... Toisaalta, ehkä tuloksena on mahdollisuus myös jatkaa hankkeessa ensi syksyn jälkeenkin. Ja ihmiset toki olivat mukavia.


Ja jos prioriteettilistalla olisi kumminkin ne ns. omat työt ensin, eli keskeneräiset käsikirjoitukset. Tekee muuta sitten miten ehtii.

Ja oikeasti ottaa ne vapaaehtoisemmat hommat kuten kasvatustieteet hyvin vähällä.

Kun maaliskuussa pitää oikeasti opettaakin. Jos ei siinäkään laita rimaa liian korkealle.

Kotona on vain yksi ranskalainen, käy täällä lähinnä nukkumassa. Vanhimmainen tarjoaa sille välillä kyytejä, toiseksi vanhimmainen otti sen mukaan pelaamaan tietsikkaa. Ihan helppo tapaus. Pieni, ja nuoren oloinen poika.

Jottei olisi liian yksinkertaista, toinen auto on huollossa vielä monta päivää.

Ja jottei ajatteleminen ja prosessoiminen ja järjestely loppuisi kesken, vanhimmainen ja hänen ystävänsä saivat päähänsä NYT lähteä toteuttamaan muuttoa pois kodeistaan. Me otetaan tämä puolison kanssa ihan iloisesti ja jännityksellä, mutta onhan tässä mietittävä käytännön asioita, pelättävä yllättäviä kustannuksia (vaikka tytöt pyhästi lupaavat että niitä ei tule) ja kaivettava kaappien kätköistä vanhaa kamaa joka on laitettu säilöön tätä hetkeä varten.

Montakohan kertaa muuttokuorma vielä palaa kotiin, ennen kuin häipyy lopullisesti?

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä tällä on siihen, kun lapsi lähti kauan sitten alle yksivuotiaana perhepäivähoitajalle, kassi pakattuna?

Jaettua vanhemmuutta Italiassa sekä syyslomahajaannus

Tässä on viikkoon mahdutettu monta kilometriä, jos koko perhe lasketaan mukaan.

Toivottavasti saan aikaiseksi myöhemmin kirjoittaa reissusta enemmän, mutta tässä oleellinen: olimme viime torstaista tämän viikon maanantaihin tapaamassa italialaista vaihto-oppilastamme perheineen. Matkalla mukana puoliso, nuorimmainen ja minä. Lensimme Bolognaan, saimme autokyydin Riminille, asuimme mummon yläkerrassa ja arkailimme koiraa ja ihmettelimme avainnippua, kävimme rannalla ja katedraaleissa, söimme kotona, kahvilassa ja ravintolassa. Nuorimmainen jaksoi ihmeen hyvin kielten sekamelskan ja katedraalit, viimeisenä päivänä alkoi rasittaa. Nautti kovasti tavatessaan "isosiskonsa" taas, ja itku ja ikävä tuli jo ennen kotiinlähtöä. Jännä oli, miten vaihtari ei ollut muuttunut juurikaan, ja hänestä hiukan "huolehti" (tuli sellainen hoitotätiefekti). Ja hänen perheensä kanssa tulimme tosi hyvin juttuun. Kai se yhteinen lapsesta huolehtiminen yhdistää.

Kyllä tämä mielestäni on vaihto-oppilaiden oton ja antamisen isoin hyvä puoli: saa läheisiä perhetuttuja lisää. Ja toinen iso hyvä puoli on se, että useimmille vuosi näköjään tekee tosi hyvää. Meillä ainakin vanhimmainen tuli takaisin iloisena ja pärjäävänä - ja kuulemma meillä asunut tyttö oli myös tullut sellaisena kotiin.

Loma jatkui tyypilliseen tapaan, diasporassa. 16-vuotias lähti futisporukan kanssa Espanjaan. Toivomme ettei Katalonia itsenäisty liikaa matkan aikana. Puoliso ei tullut kotiin ollenkaan, vaan jäi työviikolle Amsterdamiin. Minä ajoin nuorimmaisen kanssa Savoon, jätin tytön sinne syömään tavallista suomalaista ruokaa ja rauhoittumaan. Ja ajoin Rovaniemelle työskentelemään pariksi päiväksi. Majoitun ystävän luokse, ystävä on itse kotipuolessa Kainuussa. Hiukan kummalliselta tuntuu majailla siellä yksin, kuihtuvien tomaattipuiden siimeksessä.

Rahat on vaiheeksi loppu, eli lasken hyvin tarkkaan paljonko tankaamisen jälkeen on varaa ostaa ruokaa.

Kohta tulee lumi ja pakkaset. Tavoite olisi päästä turvallisesti kotiin kesärenkailla (ja tankatulla dieselillä). Ja kotona 13- ja 18-vuotiaat nauttivat täysin siemauksin itsenäisyydestä ja rauhasta. Toivon ettei tapahdu "yllättävää käännettä" (vanhimmaisen sanamuoto), ja tähän saakka järkevä ja hyvä taloudenpito ruokalistoineen ja Lidlissä shoppailuineen vaihdu pirskeisiin.

PS. Rovaniemellä työskentelyn yksi tehtävä tällä kertaa oli käydä pelastamassa vanhaa tietoa Luken (entinen Metla) kirjastosta, ennen kuin sitä heitetään liikaa roskiin. Mitä aarteita!

Laahus

Onko siitä nyt kaksi vai kolme vuotta, kun nyt 16-vuotiaan futistreeneihin ilmestyi valmentajaksi palavasilmäinen nuori mies, joka huonolla suomen kielellä ilmoitti että jos kaveria kiusaa harkoissa, se on sitten heti sata punnerrusta.

Pojathan söivät välittömästi uuden valmentajan kädestä, senhän arvaa. Ja se futisvuosi olikin kerrassaan hieno. Jalkapallon ja urheiluharrastuksenkin suhteen, mutta etenkin joukkueen hengen, murrosikäisten poikien kasvun ja hyvän esikuvan seuraamisen suhteen. Viime syksynä futisseuralla ei jostakin syystä ollut varaa pitää ko. valmentajaa leivissään, ja hän joutui etsimään uuden seuran jossa työskennellä (veikkaan jonkinlaista riitautumista). Lopputulema? Noin kaksi kolmasosaa joukkueen pojista siirtyi myös toiseen seuraan, eikä suinkaan lähtenyt kilvoittelemaan eri tasoisista B-junioripaikoista tässä entisessä seurassa.

Sehän meni hyvin.

Oma poika sinnitteli pari kuukautta ennen kuin antoi periksi ja lähti myös tuttuun joukkoon, olkoonkin että uusi seura ei kerta kaikkiaan ollut sen tasoinen johon valmentaja tai pojat olisivat olleet tyytyväisiä. Ja toiminta oli pääosin naapurikunnassa.

Eilen oli ollut tämän syksyn joukkuepalaveri, ja puheenaoleva valmentaja apuvalmentajineen oli esittänyt vaihtoehtoja. Vahvimmaksi näytti nousseen sellainen, jossa valmentaja lähtee rakentamaan ihan uutta futisjoukkuetta taas uuteen, tällä hetkellä vain futsalia pelaavaan seuraan.

Ilman kristallipalloakin voisin sanoa, että jos ja kun näin käy, valmentajan perässä siirtyy taas kokonainen laahus poikia. Pojilla ei ole seurauskollisuutta - mutta on halu pelata, ja koiramainen uskollisuus omalle valmentajalle. En osaa pitää sitä pahana, vaikka hiukan nolottaakin perheemme vuoden kestänyt asiakkuus tämän yhden seuran riveissä.

Kana-asu -aikaa

Vanhimmainen on lanseerannut uuden käsittteen. Kana-asu -aika. Kana-asu on pehmeä ja punainen naamiaishaalari, jonka hän osti Italiasta. Siihen on ihana pukeutua, jos on vähänkin kylmissään ja väsynyt, ja jos on aikaa ihan vaan maata kotona ja rentoutua. Eilen tyttö tuli koulusta, pistäytyi yläkerrassa ja tuli takaisin alas kana-asussa. Lähti vetäytymään kohti (minun!) alakerran sänkyä ja Ylen Areenasta tulevia alkuillan sarjoja. "Ei ole moneen päivään ollut kana-asu -aikaa!"

Viisautta on ottaa tällaista, kun mahdollista.

Elämän on huomatttavasti helpompaa nyt, kuin muutama vuosi sitten. Lapset ovat jo niin isoja. Tuntuu että itsekin voi ottaa vastaavaa löhöaikaa melkeinpä milloin vain tarvitsee. Iltamyöhään pakerrettu seuraavan päivän ruoka ei ole välttämättömyys, ja suurimman osan töistä ja muista saa hoidettua lasten valvonta-aikana.

Ja jotenkin ihan uusi paradigma, kun nuorimmainenkin kykenee menemään ihan itse nukkumaan, "vaahtimatta" ja saattamatta. Hän lukeekin itse itselleen. Taputan itseäni olalle, kun en ihan väsynyt ja tuskastunut niihin moniin vuosiin, kun tämä lapsi kaipasi joka ikinen ilta seuraa, lohdutusta ja rohkaisua. Kovemmalla otteella "irti" olisi varmaan päässyt milloin vain viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana, mutta kiinnosti nähdä miten käy jos meneekin tässä asiassa lapsen tarpeiden mukaan. Istuuko siellä nurkassa lukemassa vielä kun lapsi on lukioiässä.

No ei näköjään istu. Peukalon syöminen loppui aikanaan, riippuvuus pupusta jäi, ja nyt lapsi tuntuu just niin isolta ja riippumattomalta kuin kaipasinkin.

Vielä ei ole tullut ikävä nukkumista samassa huoneessa ja iltasatuja. Veikkaan että joskus vielä tulee. Nyt nautin omasta huoneesta (vaikka siellä kana-asuisia teinejä välillä majaileekin), ja mahdollisuudesta vetäytyä sinne sängyn nurkkaan lukemaan melkeinpä tarpeen mukaan. Ah.

Pakko palata Turkuun (ja ehkä Barcelonaankin) osa II

Oli pari päivää sitten aamun lehdessä juttua siitä, miten koulussa (ja kotonakin) olisi hyvä muistaa opettaa lapsillemme ja nuorillemme tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä. Luetellut vahvuudet olivat tällaisia:

Vahvuus ihmissuhteissa.
Vahvuus perheenjäsenenä.
Vahvuus itsensä kanssa.
Vahvuus koulussa/työssä.
Vahvuus tunne-elämän hallinnassa.
Ammattiuran valinnan vahvuus.

Ja tunnetaitojen opettelussa vahvistettavia olivat mm. tällaiset:

Uteliaisuus
Toiveikkuus
Arviointikyky
Luovuus
Kiitollisuus
Harkitsevaisuus

Millaisia ajatuksia teille herää, kun mietitte näitä, ja sitten mietitte Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien turvapaikanhakijoiden valmiuksia ja tarpeita???

Kohta hän tulee

Tähän työasioista kohkaamisen väliin: vanhimmaisemme tulee viikon päästä takaisin kotiin. Kouluvuosi Italiassa alkaa olla paketissa. Täytynee raivata hänelle, kasvaneelle, tilaa tänne. Henkistä ja ihan konkreettistakin. Vetää varastoihin työnnetyt tavarat esille. Pedata sänky.

Jännittävää.

Ympäristökasvatusta

Eilen illalla oli taas asuinalueemme siivousilta. Keräsin kuudesluokkalaisten tyttöjen kanssa, ja ongittiin ihan tästä meidän lähitienoon purosta autonrengas ja noukittiin polunvarsilta koirankakkapusseja ja nypittiin lasinsiruja.

Kyllä sen huomaa, että nämä nuoret on pantu tuohon hommaan säännöllisesti joka vuosi. Ei ne ymmärrä sitä että tavaraa heitetään pois, ja vääriin paikkoihin vielä.

Kiitos koulu, kiitos kodit.

Rahattomana mutta paljon muuta kyllä löytyy

Kumman kahtajakoinen olo taas tässä tammikuun puolivälissä. Olen ihan rahaton. Apurahan seuraava satsi tulee helmikuun toinen, ja siihen asti elän puolison (ja lasten) rahoilla. Tutkimusrahoituksen jatkosta ei ole mitään varmuutta heinäkuun lopun jälkeen. Toisaalta äsken päättyneen rahoitushaun ja kaiken siihen liittyvän tutkimustyön myötä edelleen on "korkean tason tutkija" -fiilis.

Sitä paitsi minä saan elää ihan luksuselämää seuraavat puoli vuotta, siinä mielessä miten monta ja miten kivaa matkaa näihin aikoo sisältyä. Hiihtolomalla olemme 15-vuotiaan kanssa Lontoossa, sitten keväämmällä joidenkin kanssa vaihto-oppilasta moikkaamassa, sitten ehkä äidin kanssa junalla Viipurissa. Eli sitten kun tulee rahaa, sitä alkaa myös mennä - perheemme harrastamaan mustaan aukkoon, matkusteluun!

Ei ole siistiä kotia, ja huomaan äkkiä miten kaikki kaapit ja hyllyt ovat vaan tänne kertyneitä - eivät ollenkaan mietittyjä ja just näihin huoneisiin haluttuja. Mutta onhan paljon toimintaa näissä huoneissa, ja täällä on esimerkiksi nuorimmainen jonka kanssa olemme mm. kuukausikaupalla tahkonneet lukea 1800-luvun amerikkalaisuutta Pieni talo preerialla -sarjan kautta, puhuneet siitä onko joku kirkko parempi kuin joku toinen (lopputulema - ei ole) ja paljon muuta. Pojatkin on kivoja.

Ei ole muka ollut aikaa harrastaa liikuntaa, ja nyt kun olisi aikaa, ei ole innostusta. Mutta muistaakseni se sieltä tulee kun on tullakseen.

18 vuotta sitten

Meidän vanhin lapsemme tulee tänään täysi-ikäiseksi. Siellä Italiassa juhlivat, ja meistä tuntuu jotenkin hoopolta että olemme perinteisesti säästäneet joulukuusta tähän päivään asti.

Tuntuu hiukan absurdilta, ja nyt tavallaan ymmärrän sen iänikuisen "aika menee niin nopeasti". Vaikka toisaalta sitten, tuntuu että tuo lapsi ja sittemmin nuori olisi aina ollut minun elämässäni. Koko aikuisikäni hän on siinä sylissä ja vieressä ja kotona ja elämässä pyörinyt. Opettanut melkein kaiken vanhempana olosta, niin että nyt se jo sujuu. Olen hänelle siitä kiitollinen.

Vanhimmaisemme on hyvin erikoislaatuinen persoona. Ei helppo, mutta hyvää, hauskaa ja yllätyksellistä seuraa. Ei mikään tusinatyyppi. Määrätietoinen, osaava, omansalainen. Periaatteellinen, eläimistä huolehtiva, globaali ajattelija. Olen varma että hänen kauttaan tästä maailmasta on tullut ja edelleen tulee parempi paikka.

18 vuotta sitten ihmettelin että tällaistako on synnyttää. Sitten vietimme muutaman päivän opettelemassa vauvan imetystä ja vauva opetteli syömään - vaikka olisi mieluiten nukkunut. Otimme valokuvan, jossa lapsi köllötti Haikaranpesän parisängyssä minun maastotöissä käyttämä villasukka vierellään. Saman kokoisia olivat. Siitä on tultu tähän monta senttiä, monta päivää ja monta kaikkea.

Tervettä hurmosta liikuntatiloissa

Liikunta on kuulemma terveellistä ja treenaamisesta saa lisäksi hyvän olon. Olen myös säännöllisesti kirjoittanut olevani samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä esim. nuorille on oikein hyvä jos on liikuntaporukka, jonka kanssa viettää aikaa, ja mahdollisesti vielä fiksu valmentaja, josta ottaa mallia ja jolta saada hyväätekevää palautetta oman kasvun tueksi.

No melkein tuli liikutuksesta itku ensin viime viikon torstaina Killerin palloiluhallissa illalla kello puoli kymmenen ja sitten toisen kerran viime viikon perjantaina uimahallin kahviossa iltapäivällä kello puoli viisi.

15-vuotiaan tehtävänä on lähiviikkoina käydä eri seurojen eri joukkueiden harkoissa ja päättää miten ja missä ja kenen valmennuksessa jalkapalloa jatkaisi. Oltiin torstain myöhäisillassa osallistumassa naapurikunnan seuran harkkoihin, sillä palvottu "oma" valmentaja siirtyy todennäköisesti sinne. Paikalla oli yli 20 teinijätkää. Ja kun treenit oli ohi, sinne ne istuivat kaikki kylki kylkeen valmentajan ympärille. Suu auki suunnilleen istuivat ja olivat hiljaa ja vastaanottavia. Kuinka moni teini-ikäisten opettaja voi ylvästellä samanlaisella auktoriteetillä?

Nuorimmainen käy uimakoulussa vielä muutamana iltapäivänä. Minä siis joko lenkkeilen sen tunnin tai (todennäköisemmin) istun uimahallin kahvilassa lukemassa. Perjantaina jäin katsomaan lasi-ikkunoiden läpi hallin puolelle. Siellähän on nuorisoa joka ikinen iltapäivä ja ilta uimatreenaamassa. Ja välillä uinnin oheistreenaamassa. Kuntopiiriä, rappujen ravaamista, toistensa kantamista. Koko ajan näyttää olevan hyvä fiilis ja hyvä puheyhteys sekä nuorten välillä että nuorten ja heidän valmentajiensa välillä. Liikutuksen hetki tuli, kun valmennusryhmä sai tehtäväksi leikkiä peiliä. Valmentaja meni peiliksi. Ja nuoriso hiipi, loikki ja välillä jähmetti patsaaksi siinä lasiseinän takana. Kaikkien kasvoilla se keskittyminen, ilo ja hurmos, jonka leikki voi nostaa. Kun seura ja oma olo ja ympäristö tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Siinä kaikessa on valtava arvo.