Mitäs tässä on tehty

Pidetty hellettä, vähän niin kuin pakkasta pidetään. Lähetetty puoliso ja 17-vuotias pohjoiseen, niin kuin suunnitelmissa tälle kesälle oli. Edellisen kerran kun puolison piti kiivetä norjalaiselle Bárràs -tunturille, hän erehtyi jopa maasta ja kiipesi ruotsalaiselle Pältsanille. Ehkä nyt on koordinaatit enemmmän kohdillaan.

Otettu rennosti. Koetettu olla kärsivällisiä. Ei ole juuri kokkailtu, vaikka tarkoitus oli.

On luettu ihanan ahmimalla Pendergastia, kamalaa Kobra -virusta ja jopa laatukirjallisuutta: Jumalaiset jajasiskot olivat säilyttäneet viehätyksenä ja samalta tuntuu Alkumetsän ekat kappaleet. Angela Carter on jotenkin väljähtynyt sinne 80-luvulle.

The Tunnel on jopa parempi kuin alkuperäinen, ja olen pystynyt uppoutumaan ihanasti sarjaan. Muuta ei ole tullutkaan katsottua. Saa nähdä, nyt alkaa ralliviikonloppu eikä Jyväskylässä halua liikkua minnekään. Ehkä pidämme nuorimmaisen kanssa hellettä katsomalla huonot Star Warsin alkuleffat, ne I-III (joita hän ei ole vielä saanut katsoa).

On pelattu kirjastosta lainattua Agricolaa, joka on aivan mainio maanviljelys -peli. 9-vuotiaan kanssa on tehty ihan vähän sääntöhelpotuksia, mutta ihan vähän vaan.

Sairaslomailuissa on puolensa. Ihan oikeasti en tiedä, miten saan aivot käyntiin viikon päästä, kun loma loppuu!

Raportti

Täytynee raportoida miltä tuntuu kun operaatiosta on viitisen päivää.

Leikkaus meni hyvin, suunnitellusti. Nukutus ja siitä heräileminen oli mielenkiintoinen kokemus, ei mitenkään paha. Olin sairaalalla melko tasan vuorokauden; ensimmäiseksi yöksi jäin mielelläni "valvottavaksi" ja olihan siinä vähän pahoinvointia ja aineenvaihdunnan herättelyä ekoina tunteina. Kiva oli kuitenkin tulla kotiin nukkumaan, suihkuun, ja syömään mielekkäämpää ruokaa (muutakin kuin sosekeittoa,  jugurttia ja makeita mehuja). Ekat päivät tuntui aika epämukavalta ja piti muistaa ottaa kipulääkkeitä säännöllisesti ja huolehtia tikkien peitteenä olevista teipeistä ja siitä mitä söi ja joi jne. Yöuni oli hyvin katkonaista. Ja päivällä piti koettaa olla oikeasti jouten, mitä nyt kävellä huoneesta toiseen säännöllisesti. Siinä mielessä jalkapallon loppupäivät ja nuorten yleisurheilun MM-kisat osuivat hyvään saumaan.

Nyt on ollut jo pari päivää normaalimpi olo. Vatsaa täytyy varoa ja kurottelua ja kyyristelyä, mutta olen käynyt pienillä kävelyillä (kunhan helle helpottaa illalla kymmeneltä) ja nukkunut paremmin. Kotitöihin tekee mieli tarttua hissukseen (ja sehän vaan edistää paranemista). Lääkkeet otan enää aamuin illoin. Autolla ajoin Prismalle ja takaisin eikä tehnyt pahaa. Eli toipuminen sujuu tällä hetkellä ilman yllätyksiä. Täytyy muistaa ottaa iisisti että sama meno jatkuisi. Olen kuitenkin vielä pari viikkoa sairaslomalla, ja olisi osattava olla.

Olkoon suunnitelmissa siis pysyä pois koneelta! Kävellä mutta myös levätä. Välttää helteen haittoja ja juoda paljon, syödä edelleen hedelmiä niin paljon kuin vaan kykenen. Lukea edelleen hölmöjä dekkareita mutta mikäpä jottei myös jaja-siskoja. Sopivasti koukutuin eilen Areenasta löytyneeseen The Tunnel -versioon Sillasta. Nuorimmainenkin tulee illalla kotiin. Hänen kanssaan on tarkoituksena kahlailla uimarannoilla ja pelata Agricolaa. Loppuviikosta seuraamme Kalevan kisoja. Eli mukavaa ja kevyttä kesätekemistä ja stressin välttelyä olisi tarkoitus tehdä tämä sairasloma.

Mikä ettei sen jälkeenkin?

Kesäkirjoja

Kesäkirja? Tulin ajatelleeksi, että tämä kesän kesäkirja taitavat olla Larssonin Millenium -trilogian dekkarit. Sen verran syventyneenä ja tiiviiseen tahtiin olen niitä pari viikkoa lukenut. Kesäkirja lienee siis joku kirja tai kirjasarja, jonka ahmii jonakin kesänä, mielellään kiireettömän ajan vallitessa, ja joka tavallaan tuo aina jälkeenpäin mieleen tiettyjä kuukausia elämästä, paikkoja, kaikkea muuta mitä lukemisen aikaan teki.

Sen tiedän, että viime kesän kesäkirja oli Atkinsonin Elämä elämältä. Ja sitä ennen muistan kahtena kesänä syventyneeni, lähinnä Rovaniemellä ja mökillä, Murakamin Norwegian Woodiin (muistan selvästi kaksikin sohvaa, joilla kirjaa luin, ja valon, ja sään, ja tuntee) ja Ishiguron Ole luonani aina -kirjaan.

Mutta olikohan aikaisempina kesinä selkeitä kesäkirjoja? Pitää katsoa lukulistoja.

Kesä 2013 oli se kesä, kun luin lähinnä raskaus/synnytys/imetyskirjoja... ja "kevennykseksi" yhteiskuntakritiikkiä. Ehkä utopiasosialistisia tekstejä koonnut kirja oli sen vuoden kesäkirja. Ainakin muistan paikan ja fiiliksen jolla sitä luin, ja se kuuluu jotenkin just tuohon vuoteen.

Vuoden 2012 kesällä "kahlasin" pinon äänikirjoja, ajaessani Rovaniemelle ja takaisin. Etenkin Huovisen klassiset Kylän koirat ja Hamsterit vievät tuohon kesään.

Aikaisempia kesiä en muista. Paitsi että kesällä 2009 luin Beck -dekkareita, kun nuorimmainen oli vauva.

Rakas kirjoitettu sana

Olen ihan vähän käynyt läpi huushollin moniaita kirjahyllyjä. Ottanut sivuun kirjoja, joita tuskin kukaan täällä koskaan lukee. Täytyy tehdä tilaa, jos joudumme lähitulevaisuudessa muuttamaan työhuoneen vaikkapa makuuhuone-työhuoneeksi.

Kun on pitänyt selittää pienille lapsille mitä tutkija tekee, olen tainnut sanoa että tutkija ensin lukee kaikenlaista vanhaa ja sitten kirjoittaa siitä samasta aiheesta jotain uutta. Mutta oikeastikin kirjoitetun sanan kanssa pelaaminen on oleellinen osa työtäni. Ja mikä sen parempaa! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet koko-elämän-prioriteettilistan kärjen tuntumassa. Eli kirjojen selkkoaminenkin on nautinto.

Viime kuukausina lukeminen on painottunut asiatekstiin. Työn puolesta on pitänyt perehtyä erinäisiin raportteihin, artikkeleihin ja hakemusluonnoksiin. Välillä on toki pitänyt ravita päätä vaikkapa Beck -dekkareilla. Ja nuorimmaisen kanssa olemme ihanasti olleet preerialla, enemmän tai vähemmän pienissä taloissa, jo syksystä asti. Saattaa olla että tämän kirjasarjan urakoinnin jälkeen en enää paljonkaan lue iltajuttuja lapsilleni. Nuorimmainenkin on oppinut lukemaan pieniä kirjasia ja lukee niitä mielellään - ja alkaa jopa oppia menemään nukkumaan ilman aikuisen turvaa. Tilanne tuntuu kerrassaan kummalliselta. Olen lukenut iltasatuja ja -tarinoita jo yli 17 vuotta, melkein joka ilta kotona ollessani. Tuhansia kertoja varmaan.

Onpa sitten ihmeellisiä ylimääräisen ajan kokemuksia, kun voi tulla iltayhdeksän jälkeen alakertaan naputtelemaan koneelle omaa tekstiä, tai katsomaan jotain pölhöä, tai muuten vaan lojumaan sohvalla. Sohvalla lojuessaan saattaa tulla mieleen jonkun itselle tärkeän kirjan joku kohta - ja on aikaa etsiä ja lukea se.

Tästä päästään sujuvasti kirjakategoriaan LEHTEILYKIRJAT. Ne on just niitä itselle tärkeitä, kymmeneen kertaan luettuja, jotka tulee edelleen luettua säännöllisesti. Mutta useammin käy niin, että täytyy palata vaan tarkistamaan että alkaahan joku kirja yhtä vetävästi kuin ennenkin tai liikuttaako joku kohta jostain toisesta kirjasta edelleen. Tai ihan vaan lehteilemään ja nauttimaan tutusta ja kauniista kielen poljennosta. Viime viikkoina olen lehteillyt Apollinairea, Tunströmiä, Höegiä. Ja eilen illalla Hotakaisen Buster Keatonia. Kannattaa lehteilläkin: "Tiedän mitä on arki, ja olen käynyt neljästi juhlissa. Vaistoan maanantain jo aamusta ja tunnen ilotulitusraketin ulkonäöltä. Olen saanut elää ihmisen elämää, jota on vielä vähän jäljellä. En tarvitse enkä kaipaa enää mitään. Minulla on jo tarpeeksi kaikkea. Olen ehyt ja säpäleinä. Tiedän, että näin voi elää."

Täyttä

Nähty seurakunnan vauvoja. Kannettu niitä sylissä ja viety niiden perheisiin ruokatervehdyksiä. Koettu tästä suurta iloa ja tyydytystä.

Käyty vilkasta ja kiivasta sähköpostikeskustelua porotalouden ja -tutkimuksen tilasta, ja ilmeisesti päädytty mukaan isoon hakurumbaan jonka pitäisi tuottaa joku hieno tuotos jo 11.1. Tunnettu rimakauhua ja pientä pelkoa kalenterin täyttymisestä.

Hakattu auton ovia auki kun märkä lumi jäätyi joka koloseen. Täytetty perheen joulukalenteri. Kestitty puolison serkkua.

Luettu Laura Ingalls Wilderiä ja Beck -sarjaa.

Täyttä ja monipuolista.

Kirjahaasteita

On ollut ihanaa kun on ollut aikaa ja mahdollisuus lukea, ja jopa paljon hyviä kirjoja käsillä. Ah. Sain varattua jopa Vandermeerin Eteläraja -trilogian kolmannen osan ja ehkä ehdin jopa lukea sen ennen koulujen alkua (kun sitten taas väsyttää niin kamalasti iltaisin kun aamuisin pitää herätä seitsemältä).

Kun vein nuorimmaista mummun luokse Savoon, mietin että ei varmaan olisi fiksua mennä samalla käymään kotipaikkakunnan kirjastossa - kun sieltä kumminkin tarttuisi jotain mukaan ja sitten pitäisi miettiä palautuksia ynnä muuta hankalaa. No tietysti menin. Ja löytyi Kate Atkinsonin Hävityksen jumala, Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa sekä vielä Erin Morgensternin Yösirkus. Kaikki paksuja tiiliskiviä. Kuka käski mennä.

Just muutama päivä aikaisemmin olin huomannut olevani jo hyvässä vauhdissa tuttujen suosikkien lukemisen kanssa. Minullahan on tuossa oikeassa sivupalkissa lista kirjailijoita otsakkeen "Kirjahyllyn kestosuosikit" -alla. Listalla seuraavat kirjoittajat, joiden tekstejä olen lukenut teinistä asti, tai yli kymmenen vuotta ainakin: Guillaume Apollinaire, Italo Calvino, Agatha Christie, Gabriel Garcia Marquez, Peter Höeg, Ursula LeGuin, Stanislaw Lem, Rex Stout, veljekset Strugatski, JRR Tolkien, Göran Tunström, Kurt Vonnegut.

Apollinairen runokokoelman luin vahingossa läpi kevättalvella, kun piti suositella lukiolaiselle joku runokirja (ja taas hurmaannuin niistä runoista). Tolkienin Hobittia luen parhaillaan iltakirjana nuorimmaisen kanssa (ja taas ihailen valtavasti tarinankirjoittamisen taitoa, kieltä ja huumoria). Agatha Christien kirjoihin pohjautuvia Miss Marpleja katsomme puolison kanssa Yle Areenasta urakalla. Strugatskien Stalkerin luin talvella eikä viehätys ole kadonnut minnekään - Stalkerin luen noin joka toinen vuosi. Ja muutama ilta sitten otin hyllystä käteeni Vonnegutin Kalmasilmän ja aloitin sitä lukemaan. Loppuun tuskin pääsen ihan heti, kun on  nuo kirjaston kirjavuoret kahlattavana, mutta ehkäpä tämän vuoden aikana voisin palata uudelleen tähän ja samalla muihinkin kestosuosikkeihini. Vonnegutin jälkeen jäljellä olisivat vielä Italo Calvino, Gabriel Garcia Marquez, Peter Höeg, Ursula LeGuin, Stanislaw Lem, Rex Stout ja Göran Tunström. Olkoon tämä loppuvuoden 2016 oma henkilökohtainen kirjahaasteeni. Palaan mahdollisesti kertomaan, millaisia mielteitä nuo suosikit tässä hetkessä herättävät.

Kesäpäiviä

Tämän viikon olemme vanhimmaista lukuunottamatta kotosalla, viettämässä enemmän tai vähemmän lomaisaa kesäviikkoa. Puoliso tekee töitä, mutta kannettava on välillä toimiston sijaan keittiön pöydän ääressä tai sohvalla. Toki hänellä on myös vuorokausirytmi ihan sekaisin, eli iso osa töistä tehdään yöllä (rytmin oikaisua tarvitsevat siis muutkin kuin koululaiset). Itse teen ehkä pari tuntia päivässä jotain pientä kirjallista.

Kelitkin ovat kesäiset.

Pojat ovat pelanneet jalkapalloa mutta myös Pokemon Gota ja vesisotaa. Nuorimmaisen kanssa olemme käyneet kirjastossa, kahvilassa ja joka päivä uimarannalla. Vesiinkin uskaltaa mennä, sen verran ovat lämmenneet. Komeroita on pengottu ja vanhaksi käyneitä vaatteita viety Katulähetyksen laatikoihin. Elokuvia on katsottu: Ryhmä Haun lisäksi pojat katsoivat taas Yksin Marsissa ja minä katsoin kerran yksin ja kerran puolison kanssa mainion finanssikriisi -elokuvan Big short. Illalla luemme nuorimmaisen kanssa Hobittia. Olemme päässeet Synkmetsään asti.

Nukkumaan pitäisi mennä hiukan aikaisemmin, mutta Kate Atkinsonin Elämä elämältä on niin hyvä  ja koukuttava (ja pitkä), että jumin lukemaan sitä aivan liian pitkään.

Ihana joutilaisuus ennen kuin kahden viikon päästä alkaa kouluarki ja sen myötä ryhdikkäämpi työskentelyarki.

Hauskaa vaikka väkisin

Tiivis työputki pohjoisessa kohta lopuillaan. Onneksi toinen kesätyöläinen suostui tekemään yhden kuudesta työvuorostani, joten sain nukkua yhden vuorokauden ihan rauhassa, eikä tarvinnut koko ajan vaihtaa rytmiä aamurytmistä yörytmiin ja takaisin - ja takaisin.

Hupaisan kolea on kesä, edelleen. Olkoon kohta heinäkuun puoliväli, minä laitan sukkahousut paksujen housujen alle, ja villapaidan.

Mitähän tässä on tehty. Tankattu yksinäisyyttä - kohta alkaa olla sitä tavaraa tankit täynnä. Luettu hyvää (Murakami) ja huonompaa (Mario Readingia). Käyty työterveyslääkärillä saamassa vino pino lähetteitä lisälabratutkimuksiin (tarkistetaan onko matalan hemoglobiinin taustalla mitään) ja hyviä neuvoja. Pommitettu väsynyttä kollegaa kutsuilla lähteä Rovaniemen iltaelämään, ja kun hän lopulta suostui, vietetty miellyttäviä tunteja äärimmäisen kohteliaisuuden vallitessa:

Minä (alkuillasta, syödessäni kollegan kokkaamaa ruokaa): "Kyllä minulla taisikin olla nälkä, kato nyt, sain kaiken tästä syötyä!"

Kollega (myöhemmin illalla, Grandessa): "Viimeksi olin näin väsynyt kun piti lähteä ulos [toisen kollegan] kanssa... mutta sillon oli sentään hauskaa!"

Ehkä on korkea aika lähteä käymään kotona.

Rikkonaista

Rikkonaisesta perhe-elämästä päivää. Minä päivystän vielä huomiseen, puoliso matkustaa Amsterdamiin ja puolison sisko katsoo lasten perään. Onhan tämä huonoa omaatuntoa nostattavaa. Mutta tunnen itseni sen verran hyvin että tiedän tarvitsevani näitä itsekkäitä omalle työlle ja itsenäiselle ajankäytölle pyhitettyjä kausia - jos haluan muina aikoina pyrkiä edes kohtuulliseen vanhemmuuteen.

Rovaniemen kirjasto tarjosi minulle hekumallisen hetken ja muun muassa Pet Shop Boysin kokoelmalevyn, Emma Goldmanin puhekokoelman ja Peter Höegin tuoreen kirjan, Susanin vaikutus.

11-vuotiaani lähetti minulle tekstiviestin jossa luki "moi". Hän oli ilmeisesti saanut uuden puhelimensa. Muistetaankohan 2000-luvun alkuvuosikymmenet jälkikäteen surkuhupaisesta älypuhelinkulttuuristaan? Se on nyt niin kiinni jokapäiväisessä arjessa, ettei sitä edes kunnolla huomaa.

***

Seuraavaan päivystyspätkääni onkin sitten puolitoista viikkoa. Tarkoituksemme olisi ottaa muutama päivä ja nauttia Suomen länsirannikon rannoista ja vesipuistoissa. Majoitukset varattu Vaasasta ja Kalajoelta. Netistä selattu myös matkan varrelle osuvia ruokapaikkoja, luontopolkuja ja nättejä näkymiä. Tilataan kaunista säätä! (Ehkä tutut meteorologit suostuvat äänestämään meille sellaista. 14-vuotias oli tosiaan hetken kanssani töissä viime viikolla, ja ei saanut päähänsä sanaa 'ennustaa'. "Äiti, mitä säätä sinä tänne aiot äänestää?" Täällähän pidetään joka yö puhelinkokous eri paikkakunnilla päivystävien kesken. Se on vähän niinkuin sää-äänestys. Lopputulemana on seuraavan päivän Suomen sääkartta.)

Kotivideot ja vanhat vihot saavat miettimään syvällisiä

Vanhimmainen oli tehnyt kavereineen lyhyen elokuvan koulussa, ja tästä nousi puheeksi meidän lukioaikanamme tekemä kaamea kauhuelokuva First of May.

Sitähän ei (onneksi) voi katsoa kun on VHS:llä, mutta ryhdyin sitten penkomaan esille ihania lukioaikaisia "muistivihkoja". Muistan niitä olleen kaksi kappaletta, toinen sininen, toinen punainen. Niihin kirjattiin ylös kaikkia hassuja opettajien sanomisia ja sen sellaista. Ne ovat tulleet vastaan säännöllisesti jostain kirjahyllyistä mutta eipä nyt löytynyt.

Sen sijaan löytyi pari vihkoa, joihin lukioikäisen käsialalla on tullut kirjoitettua ylös kirjallisuussitaatteja, laulujen sanoja ja kirjastosta lainattujen kirjojen parhaita runoja. Sitaatteja on paljon eri aikakausilta ja kirjallisuuslajeista, mutta runous on aika vakaasti 1900-luvun alun ranskalaisuutta (Apollinaire jne). Sitaattejakin oli paljon Jean Cocteaulta ja Henri Michauxilta ja kumppaneilta.

Kovaa hommaa oli rakentaa modernimpaa identiteettiä siitä perisavolaisesta kasvualustasta. Ja eihän sitä vieläkään osaa sanoa mikä on se aidoin itse ja aidoin identiteetti - onko se se alkoholismiin taipuvainen, kumikengissä turvesuolla kävelevä metsäläinen joksi luonnostaan kasvoi, vai se jonka lukemisen, opiskelun ja kommunikaation avulla itseensä kasvatti, vai se keski-ikäinen, keskituloinen täti joksi on parisuhteen, perhe-elämän ja harrastuneisuuden kautta kasvanut. Vai onko se kaikki tämä sopivassa, joka hetki muuttuvassa suhteessa? Vai voiko valita, tilanteen mukaan?

Cocteau sanoo vihossani näin (kirjassa Oopiumi):

Elämämme muodostuu toisiaan rytmikkäästi seuraavista jaksoista, jotka ovat kaikki samanlaisia, paitsi että ne ilmenevät tavalla joka  tekee ne tunnistamattomiksi. Ansaan johtavat tapahtumat tai ihmiset ovat sitäkin vaarallisempia, kun nekin puolestaan noudattavat samaa lakia ja kätkeytyvät vilpittömästä naamion taakse. Ajan mittaan kärsimys saa meidät avaamaan silmämme ja näkemään suuren joukon ansoja. Mutta mikäli ei halua suostua elämään tympeän harmaata elämää, on suostuttava astumaan joihinkin ansoihin, vaikka hyvin tietääkin niillä olevan tuhoisat seuraukset. Viisautta on olla hullu silloin kun olosuhteet ovat sen arvoiset.

Michaux kysyy (kirjassa Tukipylväitä):

Sen, minkä sinä olet pilannut, sen sinä olet päästänyt pilaantumaan ja se tuottaa sinulle vaivaa ja huolta, sinun epäonnistumisesi on kuitenkin juuri se, joka ei nuku ja on energiaa, ennen kaikkea energiaa. Mitä sinä sillä teet?

Ja neuvoo (edelleen kirjassa Tukipylväitä):

Tapahtuipa sinulle mitä tahansa, älä koskaan ala luulla - perusvirhe - itseäsi mestariksi, älä edes huonon ajattelun mestariksi. Sinulla on paljon tekemistä, suunnattomasti, melkein kaikki. Kuolema tulee korjaamaan vielä raakileen.

Kevennyksiä

Siis tavallaanhan nämä korkean stressin syyskuut kun kirjoitetaan useita apurahahakemuksia limittäin ja lomittain ovat kivoja. Saa oikeasti miettiä ja tehdä ja olla yhteydessä ihmisiin. Mutta kyllä ne vievät energian ja keskittymisen ja vaativat KEVENNYKSIÄ jotta ei mene hermot ja välit perheenjäseniin.

Työmatkapyöräily on tässä syyskuun alkupuolella ollut hyvä kevennys ja henkireikä, ja suurin syypää siihen että oikean sivupalkin liikuntaprojekti on minnekään liikahtanut.

Harrasteet ovat myös mahdollisuus ajatella jotain muuta, olipa ne harrasteet omia vähäisiä iltamenoja, lasten kanssa tehtäviä juttuja tai puolison kanssa katsottu lentopallo. Aika ajatella jotain muuta on tärkeää.

Oma lähestyvä matka tuntuu vähän niin kuin palkinnolta tälle syyskuulle. Ja sitä varten kävin jo kirjastossa lainaamassa noin 1500 sivua lukemista. Neil Hardwickia, Minna Lindgreniä, ja kauan odottamani Haruki Murakamin järkälemäinen 1Q84.

Ja viikonlopun olemme perinteiseen syystapaan Paraisilla - ei ehkä paras mahdollinen ajankohta töitä ynnä muita ajatellen, mutta antaa koko porukalle ainakin mahdollisuuden irtautua hakemuksista, kalentereista, kouluista ja muista menoista. Ah.

Kulttuurin kosketuksia

Kulttuuri koskettaa joskus syvältä ja joskus kummallisissa muodoissa.

Se nyt ei ole ihme, jos muoto on kaunokirjallisuus kuten Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, tai siitä tehty elokuva. Etenkin kun en ole melkein vuoteen lukenut juuri yhtään kunnon kirjaa tai katsonut muuta kuin urheilua tai dekkareita.

Mutta että kantaaottavat luonnonsuojelubiisit Ellan ja Aleksin levyltä Lenni Lokinpoikanen???

Tai muutama työvuoro sitten, yöllä, kun kaiuttimista tuli Juicen kappale 3.30. Kuka vielä muistaa nuo runolliset sanat?

Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet
Kun varjot hiipii yli lattian
Minä riisun kengät pois, sillä sinä olet palava pensas
Hautajaiset seis, vainaja puuttuu

Varis lentää pellon yli eikä itke yhtään
Kahvilat avaavat ovensa vähitellen
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo
Vieläkö meillä on kaljaa?

Lukis jos kerkeis

Niin se ajankäyttö. Tämä päivä alkoi nuorimmaisen viennillä kerhoon ja pikkuauton viennillä huoltoon. Jatkui sillä että puoliso noukki kyytiin ja menimme hakemaan peräkärryn täydeltä polttopuita. Eilen olimme ehtineet viemään peräkärryssä maanneet lehdet kaatopaikalle. 180kg. Kotia taas vähän hoidettu.

Onneksi työn puolesta ei vaadita kovin laajaa ajankäyttöä, vain tarkaan harkittuja täsmäiskuja sähköpostitse ja aineistonkäsittelyn parissa.

Harrastepuolella ärsyttää kun näköjään pitää valita uppoutuva lukeminen tai ahkera liikunta. Viime syksynä huomasin miten liikunnan lisääminen jätti pois lukemisaikaa tai ainakin -energiaa. Nyt kun on niin paljon kiinnostavaa hyllyssä näihin doulahommiin liittyen, huomaa tarttuvansa sen irrallisen 20 minuutin aikana kirjaan eikä niinkään tehokkaaseen jumppaharjoitteeseen. Olen minä onneksi niitäkin jonkin verran tehnyt, mutta vähän niin kuin ylläpitomielessä, ei niillä tähän tahtiin kunto kohoa.

No, jos lukisi muutaman kuukauden ja sitten taas olisi innokas liikkuja.

Ja kun lukulistalla on niin paljon kiehtovaa teosta vauvuudesta ja vanhemmuudesta, muu lukeminenkin jää. Jos olisi pohjattomasti aikaa, lukisin varmaan tuon pinon jonka olen Jyväskylän ja Rovaniemen kirjastoista haalinut. Siis kiintoisan yhteiskuntatietelliset kirjoitusvalikoimat "Väärin ajateltua - puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta" ja "Anarkismi, avantgarde, terrorismi". "Toisenlaisen maailman manifesti" joka kertoo Attac -järjestön kymmenvuotisesta taipaleesta tuli melkein kokonaan selattuakin, se oli sen verran lyhyt. Mutta saako sanoa että se oli tooosi kapulakielinen ja tylsä, vaikkei aiheesta olisi näin osannut päätellä? Lisäksi olisi hyllyssä taatusti viihdyttävät Kate Atkinsonin "Kaikkein vähäpätöisin asia" ja Henning Mankellin "Pyramidi".

Mutta lyhyen tähtäimen tarkoitus on että syksyn aikana lukulistalle alkaisi hiljalleen päivittyä suomen- ja englanninkielisiä kirjoja muun muassa imetyksestä, synnytyksestä ja hoivaamisesta.

Muutama klassikko

Saimme jo ennen joululomaa loppuun lasten huippuklassikon, Richard Adamsin Ruohometsän  kansan. Luin siis iltalukemisena 8- ja 11-vuotiaille pojille. Upposi kuin veitsi voihin. Ja oli ilo lukijalle - vaikka viimeisellä sivulla alkoi itkettääkin. Oli hauska huomata, miten poikien suhtautuminen muuttui. Alkuun oli nurinaa, kun kirjassa oli pliisu kansi ja jotain pupuja. Mutta annas olla kun henkilöihin tutustui, alkoi jännittää heidän puolestaan, ymmärtää paremmin heidän tarkoitusperiään ja sitten ISOPÄÄ MELKEIN KUOLI! Ja sitten oli kenraali Ratamo ja koko kauhea Efrafan yhdyskunta!

Nyt on ollut tyhjäkäyntiä iltakirjojen saralla. Tuonkin ikäiset pojat mielellään kuuntelisivat ääneen lukemista. Pottereita toivottiin ja aloitinkin, mutta ne eivät ole ilo ääneen lukijalle. En osaa sanoa miksi ei. No, 11-vuotias kahlaa niitä jo sujuvasti itse (iso osa joululomasta meni liekehtivän pikarin merkeissä) ja kun äiti luki nurkuen alkoi 8-vuotiaskin lukea itse itselleen viisasten kiveä. Ehkä mieluummin näin. Tuli mieleen Kunnon sotamies Svejk, joka on kyllä hauska. Tein pikaisen tarkistusluvun ja totesin, että kieli on sen verran... ööm...mehukasta, etten kykene lukemaan sitä ääneen. Jotain muuta siis.

11-vuotiaan on tosi vaikea nukahtaa iltaisin, edelleen. Isänsä yökukkujageenit. Kun ei oikein ollut iltalukemista tai edes energiaa siihen, annoin käteen CD-soittimen ja toisen huippuklassikon, Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (Radioteatterin kuunnelmasarjana). Sitten sain nukahtaa kuunnellen naapurihuoneen tukahdutettuja hihityksiä. Osui näköjään pojankin nauruhermoon.

Omaksi talviklassikoksi lainasin jälleen kerran Greg Bearin Veren musiikkia. Mikä lie tuossa nimenomaisessa scifi-kirjassa se, mikä saa sen lukemaan aina parin vuoden välein. Toisia tällaisia ovat Stalker ja Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (Strugatskin veljesten tuotannosta).

PS. Kolmevuotiaskin on klassikoiden maailmassa. Hänelle luetaan tasapuolisesti Mauri Kunnaksen Hui kauhistus-teosta ja Raamattu-aiheista kuvakirjaa.

Lukemattomia kirjoja

Okei, se että on ottanut elämäänsä "ylimääräisen" asian (puhutaan siis lisäyksestä liikunnassa), on näköjään tiputtanut yli laidan päivittäisen lukemisharrastuksen. Toivottavasti väliaikaisesti. Koko syksynä en ole paarustanut läpi montaakaan kirjaa. Toiveikkain mielin kirjastosta lainattuja on hyllyssä pinollinen, ja omia on puoliksi luettuna eikä lukeminen oikein liikahda mihinkään suuntaan. Listataan siis tähän ne mitä en tule saamaan loppuun, mutta mitkä toisessa elämäntilanteessa toki lukisin ja mistä pitäisin.

Tove Jansson, Kesäkirja (hyvän mielen kirja)
Tove Jansson, Reilua peliä (ja toinen)
Antti Tuuri, Rata (taattua Tuurin laatua mitä sotajuttuihin tulee)
Greg Bear, Darwinin radio (ei mene paremmaksi kuin Veren musiikkia, mutta kiehtova idea)
Jeremy Clarkson, Round the bend (Top Gear-henkistä jutustelua)
P.G.Wodehouse, Hyvää joulua, Jeeves (aina yhtä hauska)

Haisevaa

Ennen eilistä pohjoiseen ajoa ehdimme tehdä vastenmielisen kotityön. Ajoimme puolison kanssa peräkärryn kaatopaikalle, ja lajittelimme lajittelupihalla liian kauan autotallissa säilytetyt maalipurkkijätteet ja liuotinjämät, samoin kuin ihanasti tuosahtavat vanhat viemäriputket taannoisen remontin jäljiltä. Keveni kärry ja keveni mieli. Kohta kevenee pankkitili, kun aletaan maksaa putkimiehelle.

Ajelin Veikko Huovisen Lampaansyöjien kanssa samaa matkaa, he tosin suuntasivat välillä Koillismaalle ja Käsivarteenkin.

Esineet kiukuttelee

Luen paraikaa Fred Vargasin aivan pöhköä ja oikein suositeltavaa dekkaria (Dekkari? Historiallinen jännäri? Ihmissuhdekirja? Humoreski?) Painu tiehesi ja pysy poissa. Aivan kuten Jossilla on joskus huonoja päiviä esineiden kanssa, mökin esineistö ei oikein ollut eilen kanssani samalla aaltopituudella. Vesipumpun käynnistysnaru katkesi (Taas! Reklamaatio korjaajalle heti illalla!), kaasujääkaappi ei tahtonut käynnistyä ja uuni savutti. No, tuli vettä kantamallakin, saunassa oli lämmintä ja ulkona kylmää eli uuni ja jääkaappi olisivat olleetkin turhaa ylellisyyttä.

Mökkielämän lisäksi olen kuunnellut niin paljon Veikko Huovisen 50-luvulle sijoittuneita jutusteluja, että asenne on hiukan 50-lukulaistunut ja juuri nyt nykyelämä kosketusnäyttöineen, koirien kiinnipitosääntöineen ja liukuportaineen tuntuu kovin rajoittuneelta. Hyvä muistaa tässä kohden, että aidolla 50-luvulla minulla olisi paljon vähemmän aikaa lukea enkä ainakaan pystyisi yhtä sujuvasti suhaamaan töihin puolen Suomen halki.

PS. Tein hienon analyysin vuoden aikana luetuista kirjoista ja aloitin seuraavaa vuodenkiertoa varten jo uuden lukulistan. Voi olla, että 2011-2012 lista vielä elää, mutta sieltä voi jo nyt huvikseen käydä katsomassa viisi viiden tähden kirjaa, joita suosittelen. Niistä kaksi on lasten kasvatukseen liittyvää, yksi scifiä, yksi matkakirja ja yksi juttukokoelma.

Tämän illan Lappi, menneen maailman Etelä-Amerikka

Lappi oli tänä iltana sinisen pilvinen, matkailijat liikkeellä heinäkuussa, niin kuin vanhempani ja minäkin olimme silloin 70- ja 80-luvuilla. Turistit kuvaavat niitä harvoja poroja, jotka tienvarsilla mennä lönköttävät. Mutta tämä seutuhan on vasta alkua - matkailuautot, henkilöautot, moottoripyörät ja bussit suuntaavat yhä pohjoisemmaksi.

Kesä on mennyt äänikirjojen parissa, mutta nyt olen lukenut pitkiä rupeamia kerrallaan Paul Therouxin klassista junamatkaa Paikallisjunalla Patagoniaan. Yhdysvallat, Meksiko, Guatemala, El Salvador ja Panama on jo nähty. Vuorossa Kolumbia, jonka näkemistä kirjoittaja ei varsinaisesti odota.

Teinin kirjahyllyllä

Petasin 13-vuotiaan sänkyä ja kasasin yhteen läjään sillä lojuvat iltalukemiset (varmaan kahdelta viime viikolta). Tällaista löytyi:

Ally Condie, Tarkoitettu
Marja-Leena Tiainen, Pikkuskini
Michelle Harrison, 13 lahjaa
Eoin Colfer, Artemis Fowl - Aikaparadoksi
Eoin Colfer, Artemis Fowl - Atlantiskompleksi
Lena Furgerg, Tuuvan talli, osat 5 ja 8

(sekä läjä Aku Ankkoja, Villivarsoja, Lemmikkilehtiä ja lukion biologian oppikirja kursseille 2 ja 3)

Ihan laadukasta kamaa, keskimäärin.

Alakerrasta löytyi lisää kirjastosta kannettua (osa kavereiden lukuhaasteiden takia):

Penelope Lively, Kutsumattomat kummitukset
Jeff Kinney, Neropatin päiväkirja - kovan onnen kesä
Jostein Gaarder - Sofian maailma
Justin Somper, Vampiraatit

Pojille tarttuu kirjastosta mukaan (ja vanhempien kirjahyllystä sänkyyn) lähinnä akkareita ja kuvitettuja tietokirjoja, mutta onneksi 10-vuotias sai innostuksen lukea pari Narnia-kirjaa. Sen verran elokuvissa oli miekanheilutusta.

Iltasatuja

Kun koettaa päästä ajoissa nukkumaan, ei omiin iltasatuihin juuri jää aikaa. Henning Mankellin pikkuinen kirja 70-luvulta, Kadonneiden miesten metsä, sopi sellaiseksi. Kirja oli vilpitön ja siitä jäi hyvä mieli. 70-luvun Ruotsi on tietenkin itselle hiukan vieras alue. Mutta kirjan henki oli sellainen Beck / Arto Paasilinna.

Pojille aloin lukea ääneen myös vanhaa ruotsalaista: Hans-Eric Hellbergin klassikkosarjan "Dunder ja Brak" tavallaan ensimmäistä osaa, eli kirjaa Seikkailu maan alla. Kaikkein eniten nauroi ääneen seitsenvuotias, mutta kyllä kymmenvuotias peesasi. Ostakaa divarista, sillä kirjastosta niitä Dundereita ja Brakkeja saa enää heikosti. Puujalkavitsien aarreaitta tyyliin: -Tahdotko nenäliinan? -Ei kiitos, ei minulla ole nälkä. Niissä on lisäksi ihan hitunen yhteiskunnallista paatosta Mankellin tyyliin.