Sukupuun oksistoa

Männä viikonloppuna on oltu taas liikkeellä. Lauantaina jälleen taas läheisessä leirikeskuksessa ”kirkossa” ja uimassa ja syömässä; sunnuntaina suvun luona serkun vauvan ristiäisissä (kummin ominaisuudessa!). Molempina päivinä saatiin todistaa kasteita – leirillä muutaman varhaisnuoren upotuskastetta ja toisessa tilaisuudessa siis vauvakastetta. Saatiin selittää omalle jälkikasvulle (toivon mukaan kiihkottomasti) miksi toiset kastetaan yhdellä ja toiset toisella tapaa, ja toisia ei lainkaan.

Viikonlopusta jäi päällimmäiseksi mieleen Savon reissu, ja semmoinen iso ja vakaa rakkaus omaa sukua kohtaan. Ja sellainen ihana varmuus ja LÄMPÖ siitä tiedosta, että näiden samojen ihmisten kanssa tulemme tapaamaan juhlissa ja välillä arjessakin, häissä ja synttäreillä ja hautajaisissa ja lasten synnyttyä, tädit ja mummut vanhenee (ja itsekin siinä sivussa), nyt on jo siirtynyt leikkivien lasten joukosta pöydän ääressä kahvittelevien (ja välillä lapsia komentavien) joukkoon, ja omat lapset leikkivät sujuvasti serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa samoissa maisemissa kuin itsekin joskus. Edessä ovat toivon mukaan ne vuodet, kun itse on vanhimmasta ja kumarimmasta päästä, tietää kaikki suvun juorut, ei ihan pysy kärryillä kenen vauva kukakin on, ja silti saa ja voi ja haluaa olla mukana siinä naurun ja puheen ja keskinäisen välittämisen virrassa, joka perhe ja suku parhaimmillaan on.

Tyytyväistä hyrinää tähän päätteeksi.

Ja nyt pitäisi ryhtyä käymään läpi artikkelikäsikirjoitusta... Työn vaihe, josta en pidä lainkaan.

Sadetta ja paistetta

Tänä kesänä on onneksi ollut molempia...

Laiskurit tuhlaa rahaa

Töitä on tullut tehtyä aamuisin noin tunti ja sitten päivän mittaan minuutteja siellä ja toisia täällä. Kun on työn alla mekaanista laskemista, tällainen ei-keskittyvä työtapakin sopii. Säiden kuivuttua on loppuajat retkeilty jälkikasvun kanssa uudessa kotikaupungissa pyörien selässä, nelivuotias istuimessa (hiki tulee, mäkiä täällä). On käyty uimassa ja rantapuistossa seinäkiipeilemässä ja kirjastossa (dekkarivaihde päällä edelleen) ja hassun Lillijunan kyydissä kiertoajelulla. Kun tähän ynnää vielä ajatuksen mennä lähipäivinä sisävesiristeilylle – niin tulee tietenkin huono omatunto. Meillä on perheenä takana monen monta tiukkaa vuotta, niin ettei perheen keskinäiseen lystinpitoon ole löytynyt rahaa, ja vielä vähemmän aikaa. Omatuntohan siinä kolkuttaa, kun nyt kuluttaa (tai vielä pahempaa, tuhlaa) pennosiaan tuommoisiin turhuuksiin, ja monta tuntia tehokasta työaikaa myös. On varmaan opeteltava siihen, että omatuntokin voi olla joskus väärässä.

Miksi lopettaa, kun juuri nyt kaikki ovat päästään pyörällä numeroista...

Pikalisäys edelliseen postaukseen.

YK:n ilmastosopimuksen teksti on poljennoltaan rauhoittavaa, vähän kuin Raamatun teksti, sopii rauhoittamaan ennen nukkumaan menoa, ja sisältää hyvin YK:maista ylevää, vaikeasti avautuvaa retoriikkaa. Otetaan nyt vaikka pätkä kolmatta artiklaa iltasaduksi:

The Parties should protect the climate system for the benefit of present and future generations of humankind, on the basis of equity and in accordance with their common but differentiated responsibilities and respective capabilities...

Nelostie, valtatie (osa kaks)

VAROITUS! SISÄLTÄÄ NUMEROITA JA LASKUTOIMITUKSIA
(…pitikin lopettaa loma…)

Kuten tuli mainittua, ajelin siis päivänä muutamana nelostietä vanhempien luokse ja takaisin. Tuli pöhötettyä 460 kilometriä taloudellisella perheautolla, ja pikaisen manuaalin pläräämisen jälkeen pystyin laskemaan ilmaan poltetun hiilidioksidimäärän – osapuilleen 73 kiloa ja 600 grammaa päälle. Kuulostaa aika paljolta, eihän puolisokaan paina niin paljoa. Valtion rautatiet tiesi kertoa, että junalla päästöjä olisi tullut hulppeat nolla grammaa, he kun ostavat ainoastaan uusiutuvilla energialähteillä tuotettua sähköä.

Mitäs jos olisin jättänyt reissun tekemättä, tai ajanut junalla? Tilastokeskus tietää kertoa, että parin vuoden takainen tuorein kasvihuonekaasugallup sai Suomen päästömääräksi 80,3 miljoonaa tonnia vuodessa (auki kirjoitettuna se näyttää tältä: 80 300 000 000 kiloa).

Mikäli Kioton pöytäkirjan velvoitteet halutaan täyttää, vuositasolla olisi vähennettävä ensi alkuun 9 300 000 000 kiloa…). Minun ajomatkani osuus tuosta vuosisaaliista olisi… öööö… nolla pilkku nolla nolla nolla nolla nolla nolla nolla yhdeksän prosenttia. Saattoi tulla pilkkuvirhekin, mutta saapa käsityksen suuruusluokasta. Toisaalta Tilastokeskus mainitsi myös, että liikenteen päästöt ovat viidesosan luokkaa kokonaisuudesta.

YK:n ilmastosopimuksen sivuilta löytyi paljon kivaa ja hyödyllistä, mutta arvion maailmanlaajuisista päästöluvuista löysin Sternin raportin kautta. Maailmanlaajuiset päästöt ovat muutama sata kertaa Suomen päästöjä suuremmat, eli omat teot alkavat hukkua jo turvallisesti tuohon valtavaan massaan.

Mutta mutta. Oliko tässä tekstissä tarkoitus olla loppupäätelmää tai punaista lankaa? No, muutaman pikaisen (ja mahdollisesti yhtä virheellisen) laskutoimituksen jälkeen voin kertoa, että esimerkkinä olleen ajomatkan kokoluokan päätöksiä tarvittaisiin vuodessa vaivaiset 126 miljoonaa ja risat, jotta Suomen kansa voisi iloisena liputtaa Kioton velvoitteensa täyttymistä. Parikymmentä päätöstä vuodessa per suomalainen. Ja tässähän ei edes puhua pukahdeta teollisuuden kokoluokan päätöksistä.

Voin raportoida myöhemmin, tuleeko kesän aikana itse tehtyä aiheeseen liittyviä minkään kokoluokan päätöksiä. Toivottavasti tulee.

Nelostie, valtatie (osa yks)

Nelostie vei eilen aamulla aikaisin vanhempia tervehtimään ja toi illalla myöhään kotiin. Yksin ajaminen oli nautinnollista, kun sai olla hiljaa ja kuunnella musiikkia kovalla, etenkin kun liikenne oli suosiollista (ja muutenkin tästä pohjoiseen ajokulttuuri on hiukan järjellisempää kuin tästä etelään mennessä). Tokihan matkalla näki ne pakolliset hullun lailla ohitse kaahaavat samoin kuin rekan, asuntoauton, asuntoauton ja rekan muodostamat letkat. Mutta myös rantasaunan savuja, heinäseipäitä (vielä kahdessa paikassa) sekä yhden kauneimmista valaistuksista mitä Suomesta löytää – heinäkuun loppupuolen myöhäisillan valo, kun aurinko paistaa takaoikealta peltoaukean yli.

Isä sairastaa todennäköisesti viimeistä sairauttaan, on sairastanut jo vuoden verran. Sairaalaan hän ei enää lähde, eli kovillahan tässä on äitini. Isälle onneksi äiti on ammattisairaanhoitaja, muuten ei kotona sairastamista tulisi mitään. On se äidillekin onneksi, sillä ammatillisen roolin turvin kestää kuulemma paremmin potilaan äksyilyt ja omituisuudet. Eipä siinä vaiheessa näköjään paljon aviopuolison roolilla tee. Hankalaa, hankalaa. Isän puolesta surettaa etenkin siksi, että koko elämän ajan vaivanneet ärhäkkä temperamentti, katkeruus ja toisista ihmisistä pahan ajatteleminen tuntuvat vahvistumistaan vahvistuvan. Eihän se ole kivaa kenellekään, mutta voin vain kuvitella miten sellainen asenne jäytää omaa mieltä. Voikohan sille mitään? Voiko maailman ja ihmiset oppia näkemään sellaisina kuin ne ovat? Vai näkeekö niitä kukaan sellaisina? Onko kaikilla ne omanvärisensä silmälasit, joiden avulla ihmisten teot ja motiivit tulkitsee ja arvottaa?

Mä meen

Eilen valvottiin taas liian myöhään puolison kanssa, ja jostakin kumman syystä stereoissa soi J. Karjalainen. Tuli pikainen takauma aikaan noin kymmenen vuotta sitten. Tuolloin me kaikki olimme huomattavasti nuorempia, pitkäaikaisia seurustelusuhteita oli melkein kaikilla mutta harva oli vielä naimisissa. Lapsia ei ollut kenelläkään. Työn alla olivat gradut tai väitöskirjatöiden ihan ensimmäiset mittaukset. (Sanalla ”me” viitataan nyt siis oman alan opiskelijoiden piskuiseen porukkaan, joka tuntui aikanaan ystäväpiiriltä tai suvulta, niin tiiviisti se oli yhdessä.) Meistä miltei jokainen teki opinnäytetöittensä takia havaintoja Suomen luonnosta, kuka enemmän, kuka vähemmän. Osa meistä ajoi vuoden aikana tuhansia kilometrejä mittaustensa takia. Palvelijana meillä oli uskollinen Volkswagen Transporter, joka käynnistyi myös talvipakkasella ja johon mahtui esim. kenttäkurssi tavaroineen. Siihen aikaan Radio Novaa ei oltu vielä keksitty (miettikää sitä autuasta aikaa!), ja pitkillä ajomatkoilla ei aina jaksanut kerrata kirjojen juonia tai juoruta kanssaopiskelijoistaan. Musiikkia oli siis saatava! Surullista kyllä, autoon ei koskaan saatu hankittua muuta kuin kahiseva kopio Pet Shop Boysien kappaleiden teknoversioista, ja myös kuin haudan takaa humisten soiva J. Karjalainen.

Meidän tutkimusalamme houkuttelee mukaan romanttisuuteen taipuvaisia, tutkimusretkihenkisiä ihmisiä (vaikka osalla ne retket suuntautuisivatkin vain naapurikuntaan tai työpaikan takapihalle). Mukana on pientä matkanteon tunnelmaa, ja toistuvaa rakkaitten ihmisten jättämisen / kaipaamisen haikeutta. Mä meen sanoo saman asian näin (ja kuinkahan monesti tämäkin on kuultu Transporterin kasettisoittimen humisuttamana):

Taas mennään
En tiedä mihin
Mutta mää meen
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen
…
Niin kuin tuntematon tie
Laulu eteenpäin vie
Vähät eväät repussa
Määränpää missä lie
Hei hei musta tuntuu että mä meen
Kuin kulkuri matkaa
Uutta laulua teen
...
Mut niin kuin kaikki matkoillaan
Ikävöivät rakkaitaan
Niin myös minä laulussani
Se saa
Nopeammin kulkemaan
Hei hei musta tuntuu että mä meen
Kuin kulkuri matkaa
Uutta laulua teen

(Lyrics J.Karjalainen, levyltä Varaani, vuodelta 1986)

Sirkuksen ylistys

Oltiin eilen koko perhe sirkuksessa. Itsellä edellinen käynti oli joskus lapsuudessa; perheen lapsukaiset eivät olleet koskaan ennen kokeneet moista. Ensimmäisen tunnin ajan olivat liikutuksen kyyneleet koko ajan nousemassa silmiin. Miksi ihmeessä? Olisiko niin, että pelkkään hetkelliseen sirkusnautintoon olisi sekoittunut tietoa taidemuodon pitkästä historiasta ja hiukkanen pelkoa sen uhanalaisuudesta? Ja omaan kokemukseen olisivat vaikuttaneet suuresti kaikki lukemansa sirkuskuvaukset tai sirkuksen maailmaa muuten vaan hipaisevat tarinat ja hahmot – mieleen tuli hakematta Pepin ja Tirlittanin lisäksi ainakin Angela Carterin hurmaava aeraliste Fevvers, Peter Höegin kloviniksikin outo Kasper ja toki Robert Houghin Mabel, oikeastikin elänyt Ringling Brothersien ja Barnum & Baileyn sirkusten isojen kissojen kesyttäjä. Näissä tarinoissa sirkus on paitsi poppareita ja pellejä myös katkennneita kylkiluita, mielikuvituksellisia ihmiskohtaloita ja juoppoja klovneja. Tuskin 2000-luvun esirippujen takana loppujen lopuksi on sen kummempaa kuin kenen tahansa konttoristin kotona, mutta ainahan itselleen voi uskotella kaikenlaista…

Lisää liikutuksenaiheita löytyy sirkusesityksen luonteesta: kaikki tapahtuu TÄSSÄ JA NYT, epäonnistuminen näkyy heti – mutta toisaalta temppua toistetaan kunnes se onnistuu – musiikki soitetaan paikan päällä aidoilla soittimilla, sekä maneesilla että katsomossa on nähtävissä se täydellinen keskittyminen, joka ajaa pois kaiken muun, edes täksi hetkeksi. Kait se on se syy, miksi sirkushuvien ääreen on satoja vuosia hakeuduttu?

Joka tapauksessa, liikuttavaa oli, ja hauskaakin, ja jännää, ja lapsista hauskaa ja jännää.

Tyhjäkäyntiä

Nyt ei tapahdu mitään. Puoliso aloitti työt, vettä satelee, koko viikolle ei ole mitään suurisuuntaista ohjelmaa. Hiukan pelottaa se, kykenevätkö aivot ponnistautumaan hereille kun ensi viikolla täytyisi hhiidaasteetuuusstiii jo itsekin palailla töitten pariin. Kuva kertonee, kuinka syvällisissä kulttuuriharrastuksissa olemme perheen kanssa aikaa viettäneet. Puoliso ja yhdeksänvuotias ovat tässä lajissa parhaita, sitten seitsenvuotias, viimeisenä tulen minä. Ai ni, olihan sitä oikeakin kulttuuriharraste. Kävin viikonloppuna katsomassa Kaupunginkirkossa, kun Emmanuel Lutheran Church Choir esiintyi. Menevää oli.

Kotiinpalaajia ja kotona olijoita

Tulivathan ne, mukanaan etikkasipsejä ja egyptiläistä Laughing Cow –sulatejuustoa. Positiivinen tunnelma oli jäänyt reissusta, mummon puheesta oli ehkä tarttunut neidin korvaan muutaman sana englantiakin.

Pari päivää kului lojumisen eikä minkään tekemisen merkeissä. Sopivassa määrin tärkeää, että saadaan taas ”normaali” perhekokoonpano toimimaan. Liiallinen lojuminen aiheuttaa päänsärkyä ja kärttyisyyttä.

Eilen kävi nuohooja. Ja valoimme puolison kanssa perustukset lasten keinulle (tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että osasimme sen tehdä...). Lapset pinttelivät pitkin pihoja, ja naapureidenkin lapset pinttelivät. Laskin parhaimmillaan seitsemän lasta meidän kotonamme!

Huomenna he tulee

Meidän maailmanmatkaajat ovat jo Lontoossa. Huomenna he tulevat kotomaan kamaralle. Jännä nähdä, mitä mieltä neiti 9-v on reissustaan ollut, ja joko molemmissa vanhemmissa pahasti jäytävä krooninen matkakuume on tarttunut. Tässä ilmastollisessa tilanteessa on huono juttu nauttia kaukomatkailusta... mutta jospa jossakin vaiheessa elämää saisi nivottua mukaan hyödyllisen työn tekemistä - ja ainakin sen mielessä pitämistä, että jokaisesta reissusta jää jotakin velkaa. (Pst. Kannatan lämpimästi henkilökohtaisen hiilikiintiön määräämistä kaikille. Me vanhoissa hatarissa puutaloissa asujat ja innokkaasti matkailevat voitaisiin sitten ostaa kiintiöitä niiltä, joilla on viisaasti
talo, joka ei vaadi lainkaan ulkopuolista energiaa...)

Kiskottu jälleen voikukkia ja muita pusikoita vähemmäksi tontin nurkilta. Ihmetelty toimiiko vesimittari kun numerot ei käänny. Viisarit liikkuu sentään.

Liikenteen solmukohdassa

Toki tiesimme muuttaessamme päätyvämme Suomen liikenteelliseen keskipisteeseen. Mutta että viikon aikana meillä vierailisi neljä eri sukulais- tai ystäväporukkaa, jotka kaikki ovat ajamassa jostakin-jonnekin Suomen poikki, ja kaipaavat puolimatkassa lapsille jaloittelua ja itselle kahvia! Tämä tyystin vailla ironiaa, sillä siteet sukuun (ja ystäviin, joka mielestäni on aika lailla sama asia) ovat aina olleet tiukat ja suhteet hyvät. Suku puhuu paljon ja mielellään ja sitä on monissa paikoissa pitkin maata, ja muutamat tädit pitävät huolen siitä, että jokainen pysyy kutakuinkin kärryillä siitä, mitä serkuille ja isotädeille ja muille kuuluu. Onhan tässä tietenkin huonotkin puolensa (ehdolliset vankeusrangaistukset, ylinopeussakot, sairaudet ja keskenmenot eivät kauan pysy kenenkään yksityisasiana), mutta pieneen perheeseen syntyneenä suuri suku on silti siunaus.

Pikainen kirjallisuusraportti vielä:

Kuukausi tai kaksi on mennyt ilman muuta lukemista kuin lääkkeenomaisesti nautitut dekkarit - uutta Rei Shimuraa ja vanhaa Agatha Christietä (vrt. Hesarin taannoinen lohtukirjallisuuskeskustelu ). Ennen kaiken häslän alkua huomasin lukevani noin 20v itseäni nuoremmille tähdättyjä kirjoja nauttien niistä suuresti: Philip Pullmanin Universumin tomu –trilogian sekä Ursula LeGuinin uusimman. Nick Hornbyn Alas on pitkä matka tuli myös luettua, pääosin metrossa. Lapsukaisille on luettu vaihtelevasti paloautokirjoja ja barbapapoja, ja silloin tällöin korkeakirjallisuuteen päin hakeutuen Mauri Kunnasta ja aina suosiossa olevia Rasmus Nalleja (siis niitä 60- ja 70-lukujen sarjisversioita).

Kirjallisuusraportti päättyy, lepo vaan.

Yksin kotona

Olen yksin kotona. Huu. Vein pikkupojat eilen mummin ja papan vuokramökille sadan kilometrin päähän, ja ajelin itse tänään takaisin kotiin. Tulevat huomenna tänne. Lasten kasvaessa onneksi tällaisia tilaisuuksia järjestyy toisinaan. Kotiin ajaessa ihan vaan hetkeksi tuli sellainen ihana young and free –tunne, että voisinpa tästä ajaa vaikka… vaikka… Kalajoelle tai minne tahansa, eikä kukaan tai mikään estäisi. Kuitenkin tulin kotio tekemään kierrosta laatoitusliikkeissä ja kärräämään pihalle tuotua hiekkaa hiekkalaatikkoon. Hiljaisuus, rauha ja järjestys ovat kuitenkin iiiihaania.

Tuo vapaus ajaa minne mielii… Sille on hiukan sukua se ajatusleikki, mitä joskus leikkiin kun ei saa unta tai on hirveän tylsä kotityö tai muuten ei huvita. Eli miten katoaisin jälkiä jättämättä, ja minne ja mitä kautta ja miten saisin käyttörahaa jne. Olisiko se Portugal se paikka, ja vieläkö näinä päivinä voi elättää itsensä tarjoilijana? Mikä olisi paras kulkuneuvo siirtyä mantereen toiselle laidalle niin, ettei liikkumisestaan jää tietoja mihinkään rekistereihin? Väitän, että onni parisuhteessa ja perheessä rakentuu osittain sille, että halutessaan voisi noin tehdä. Kadota, ratsastaa kohti auringonlaskua, jättää kaikki tämä. Kun itse valitsee, että jää, ja itse asiassa on erittäin onnellinen ja tyytyväinen siihen että jää – no, eiköhän ole aika itsestään selvä päätelmä miksi tämmöinen avoin mahdollisuus on hyvä tiedostaa.

Tästä tuli mieleen myös Rebecca Wellsin Jumalaisten Jajasiskojen Vivi, joka väsyttyään lapsiinsa lähti ja ajoi rannikolle. Ja tuli sitten takaisin.