Sikiödiagnostiikka on aihe, josta on vaikea keskustella kenenkään kiivailematta. Koetetaan. Kuntien valinnat esimerkiksi siitä, millaisia ultraäänitutkimuksia perheille tarjotaan ihmetyttävät välillä. Aiemmassa kotikunnassamme tarjottiin mahdollisuus noin raskausviikoilla 10-12 tehtävään ultraan, jonka pääasiallinen tarkoitus oli – paitsi raskauden todentaminen ja lasketun ajan vahvistaminen – Downin oireyhtymän diagnosointi sikiön niskaturvotuksen määrä mittaamalla. Lisäksi tarjottiin joskus viikon 20 kieppeillä rakenneultra, jossa tutkittiin sikiön rakenne yltä ja päältä, hyvin tarkasti, yhtenä tavoitteena löytää mahdolliset ”viat”, jotka voisivat olla kohtalokkaita pian syntymän jälkeen ja joiden tietäminen ennalta parantaisi vauvan eloonjäämisennustetta tällaisessa tilanteessa merkittävästi. Olen ollut vauvoja odotellessani aina sen verran nuori, etten tiedä mitä muita tutkimuksia ns. riskisynnyttäjille tarjotaan.
Olen niin monelta taholta kuullut että Down –lapset (ja aikuisetkin) ovat keskimäärin mukavaa seuraa ja tyytyväisiä elämäänsä. En siis ole nähnyt Downin oireyhtymää kantavan lapsen saamista millään muotoa katastrofina. Se on ehkä ollut yksi syy, ettemme ole viikkojen 10-12 ultraan menneet. Toinen syy on ollut se, että en ole uskonut pystyväni tekemään harkittua päätöstä raskauden keskeytyksestä. Tai ehkä pystyisin, mutta haluan suojella itseäni semmoiseen päätöstilanteeseen joutumiselta. Ehkä tämä on heikkoutta? Kolmas syy on ärtymys yhteiskuntaa kohtaan – Downin oireyhtymä on mahdollista seuloa esiin sikiödiagnostiikalla, joten niin tehdään. Vaikka neuvola korostaakin, että päätökset seulonnan tulosten selvittyä ovat yksinomaan perheen omia, jo seulonnan teko on viesti yhteiskunnalta perheelle. Älkää saattako maailmaan lapsia, joista ei kasva markkinataloutta hyödyttäviä tehokkaita aikuisia, emme ole kiinnostuneita jo lähtökohdiltaan heikoista ja tämänhetkisen ”terve ja hyvinvoiva ihminen” –käsityksen ulkopuolisista vauvoista. (Tämä ärtymys ja mielipide ei siis tarkoita sitä, ettenkö hyväksyisi ja kannattaisi perheiden oikeutta päättää raskaus silloin, kun se osoittautuu välttämättömäksi.)
Täällä nykyisessä kunnassa tarjolla on äärimmäisen varhainen alkuraskauden ultra (oliko se nyt viikon 8 kieppeillä?), jossa tosiaankin todetaan raskaus ja lasketaan sikiöt. Pystyttiin siinä laskemaan myös yksi sydän, kaksi jalkaa, kaksi kättä, pääkin näkyy olevan. Toisena tarjotaan Down –seula, johon monet tosiaankaan eivät mene. Siinä se.
Meillä on jotenkin jäänyt selkäytimeen, että tässä raskauden puolivälin kieppeillä on mukavaa ja hyödyllistä käydä rakenneultrassa, ja että se antaa tiettyä varmuutta synnyttämään mennessäkin – etenkin jos vauvalla on jotakin pielessä. Mennään siis maanantaina käymään yksityisellä. Aikoja metsästäessäni opin ainakin sen, että täällä toimii paljon yksityisiä ultrauksia tekeviä, ja kaikilla tuntuu riittävän asiakkaita. Ihan kuin useat muutkin perheet olisivat tulleet samaan tulokseen meidän kanssamme? Ilmeisesti kuntaliitosten ja muiden muutosten takia tämänkin kunnan tilanne ultraäänitutkimusrintamalla paranee lähitulevaisuudessa, hyvä niin.
perjantai 30. tammikuuta 2009
torstai 29. tammikuuta 2009
Yli maalilinjan
Eilen illalla saatiin pari asiaa liikkumaan kohti maalisuoraa tai jopa maalilinjan yli. Tyydyttävää, niin kuin Nero Wolfe sanoo.
Puoliso on tehnyt väitöskirjaansa kauan, ainakin niin kauan kuin lapset jaksavat muistaa. Syynä ei ole ollut saamattomuus (ainakaan aina), vaan myös eri julkaisutahojen hitaat aikataulut ja erimielisyydet toimintatavoista ohjaajan kanssa. NYT kuitenkin viimeinen tarvittu artikkeli on hyväksytty julkaistavaksi, ja koko pumaska voi mennä esitarkastukseen kunhan johdanto-osa on vielä viilattu lopulliseen muotoon ja byrokratian vaatima lomakenippu on kunnossa. Viimeiset illat puoliso on tehnyt vaadittuja asioita ahkerasti, ja tänään kait sen nipun oli määrä lähteä eteenpäin. Tiedän, miten huojentavalta se tuntuu. Melkein paremmalta, kuin nähdä kirja painettuna tai väitöstilaisuudesta selviäminen. Kun olin itse postittanut väikkärin esitarkastukseen, olin jonkin aikaa kuin puulla päähän lyöty, unohdin roskapussin pöydälle ja kävelin roskiksille tyhjin käsin.
Isän auto on ollut meillä riesanamme (on siitä iloa ja hyötyäkin ollut) lokakuusta saakka. Saimme sen eilen myytyä, en nyt sano että aivan markkinahintaan, mutta kohtuuhintaan kuitenkin. Raha jakaantuu äidin ja minun tileille, ja ainakaan minulla siitä ei pian ole kuin muisto vain. Ehkä kuitenkin laskuja tulee maksettua, ja ilmalämpöpumppukin.
Muuten lapset ja minä jatkamme keskisuomalaisen talven ihmettelyä. Olemme jo monta kertaa hiihtäneet ja luistelleet, ja talvi jatkuu yhä! Molemmilla koululaisilla on tällä viikolla koulussakin hiihtoa – ei vaan etelässä koskaan ollut. Lumessa on sekin hyvä puoli, että koealoillemme metsään saatiin eilen tehtyä ensimmäisiä lumimanipulaatioita. Koska on vasta tammikuu, toiveissa on ihan oikeasti sellainen talvi, että voimme pitää yllä koettamme maaliskuulle saakka ja että siitä voi nähdä jotain selviäkin tuloksia keväällä. Kivaa!
Puoliso on tehnyt väitöskirjaansa kauan, ainakin niin kauan kuin lapset jaksavat muistaa. Syynä ei ole ollut saamattomuus (ainakaan aina), vaan myös eri julkaisutahojen hitaat aikataulut ja erimielisyydet toimintatavoista ohjaajan kanssa. NYT kuitenkin viimeinen tarvittu artikkeli on hyväksytty julkaistavaksi, ja koko pumaska voi mennä esitarkastukseen kunhan johdanto-osa on vielä viilattu lopulliseen muotoon ja byrokratian vaatima lomakenippu on kunnossa. Viimeiset illat puoliso on tehnyt vaadittuja asioita ahkerasti, ja tänään kait sen nipun oli määrä lähteä eteenpäin. Tiedän, miten huojentavalta se tuntuu. Melkein paremmalta, kuin nähdä kirja painettuna tai väitöstilaisuudesta selviäminen. Kun olin itse postittanut väikkärin esitarkastukseen, olin jonkin aikaa kuin puulla päähän lyöty, unohdin roskapussin pöydälle ja kävelin roskiksille tyhjin käsin.
Isän auto on ollut meillä riesanamme (on siitä iloa ja hyötyäkin ollut) lokakuusta saakka. Saimme sen eilen myytyä, en nyt sano että aivan markkinahintaan, mutta kohtuuhintaan kuitenkin. Raha jakaantuu äidin ja minun tileille, ja ainakaan minulla siitä ei pian ole kuin muisto vain. Ehkä kuitenkin laskuja tulee maksettua, ja ilmalämpöpumppukin.
Muuten lapset ja minä jatkamme keskisuomalaisen talven ihmettelyä. Olemme jo monta kertaa hiihtäneet ja luistelleet, ja talvi jatkuu yhä! Molemmilla koululaisilla on tällä viikolla koulussakin hiihtoa – ei vaan etelässä koskaan ollut. Lumessa on sekin hyvä puoli, että koealoillemme metsään saatiin eilen tehtyä ensimmäisiä lumimanipulaatioita. Koska on vasta tammikuu, toiveissa on ihan oikeasti sellainen talvi, että voimme pitää yllä koettamme maaliskuulle saakka ja että siitä voi nähdä jotain selviäkin tuloksia keväällä. Kivaa!
tiistai 27. tammikuuta 2009
Kasapäin kirjoja
Nyt ei enää sureta surkea hakemussattumus, olen tunnustanut tilanteen kaikille osallisille eikä kukaan ole ollut ainakaan edessäpäin vihainen. Se tuntuu hyvältä, että nyt on viikolla aikaa työstää niitä pienempiä hakemuksia, ja vaikkapa tehdä varsinaista työtään, kirjoittaa. Kirjoittamisestahan tosin Agatha Christien kirjailijahahmo Ariadne Oliver sanoo sattuvasti:
Minulla on liiaksi kirjoittamista - tai oikeammin kiukuttelemista, kun en osaa kirjoittaa. Se on tosiaankin ikävin puoli koko kirjoittamisessa. Tai oikeastaan kaikki siinä on ikävää, paitsi se ainoa hetki, jolloin uskoo saaneensa oivallisen aatteen ja voi tuskin odottaa, kunnes pääsee alkamaan.
(Christie, Totuus Hallavan Hevosen majatalosta).
Kävin eilen kirjastolla, ja lainasin röykkiön käyttökirjallisuutta koko perheelle: Christien lisäksi Teemu-, Sanna-, Piitu-pingviini- ja Miina ja Manu -sarjojen kirjoja pikkupojille, Narniaa kolmasluokkalaiselle (ja S.F. Saidin Varjak Käpälä, kunhan läpäisee minun ennakkosensuurini, en ole ennen tutustunut tapaukseen), Hornbyä, Strugatskia ja suomalaisen tietokirjan ilmastonmuutoksesta. Ehkä näillä pärjää taas hetken. On hyvä olo, kun on paljon lukematonta lukemista talossa. Mikä ihana asia kirjasto onkaan!
Minulla on liiaksi kirjoittamista - tai oikeammin kiukuttelemista, kun en osaa kirjoittaa. Se on tosiaankin ikävin puoli koko kirjoittamisessa. Tai oikeastaan kaikki siinä on ikävää, paitsi se ainoa hetki, jolloin uskoo saaneensa oivallisen aatteen ja voi tuskin odottaa, kunnes pääsee alkamaan.
(Christie, Totuus Hallavan Hevosen majatalosta).
Kävin eilen kirjastolla, ja lainasin röykkiön käyttökirjallisuutta koko perheelle: Christien lisäksi Teemu-, Sanna-, Piitu-pingviini- ja Miina ja Manu -sarjojen kirjoja pikkupojille, Narniaa kolmasluokkalaiselle (ja S.F. Saidin Varjak Käpälä, kunhan läpäisee minun ennakkosensuurini, en ole ennen tutustunut tapaukseen), Hornbyä, Strugatskia ja suomalaisen tietokirjan ilmastonmuutoksesta. Ehkä näillä pärjää taas hetken. On hyvä olo, kun on paljon lukematonta lukemista talossa. Mikä ihana asia kirjasto onkaan!
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Huonoa omaatuntoa ja Adrian Molea
Viimeksi raportoidessani olin korviani myöten uponnut valmistelemaan monimutkaista apurahahakemusta. Päähakija oli joku muu, mutta olin päätynyt tekemään osan varsinaisesta valmistelutyöstä, etenkin yhteydet useisiin yhteistyötahoihin.
Meille tuli amatöörimäinen virhe, luimme hakuohjeet huonosti. Perjantaina iltapäivällä alkoi seljetä, että suunnittelemamme hakutapa ei tule onnistumaan. Vuosi vuodelta tuntuu että rahoittajilla ja jopa yliopistoilla tutkimus, sen sisältö ja tutkimusyhteistyön toimivuus tulevat vähemmän ja vähemmän tärkeiksi. Oikean byrokratian noudattaminen ja sujuvan rahaliikenteen ja kunkin laitoksen omien taloudellisten etujen varmistaminen sen sijaan ovat kovassa kurssissa. Löyhä tutkijoiden yhteenliittymä, joka on koottu puhtaasti tutkimuksen tarpeista käsin ei pysty ainakaan tämän muotoista rahoitusta hakemaan. Tarvitsemme konsortion, jossa on joka laitoksella hallinnollisen ja taloudellisen vastuun ottavat tahot olemassa, ja konsortion pykälät ja kiemurat oikein hoidettu. (Onhan tässäkin toki hyviä puolia, pakkohan raha-asiat on hoitaa oikein, en minä sitä.) Kaikenmaailman prosenttiosuuksia ja kokonaiskustannusmalleja ja yleiskustannusosuuksia vilisee teksteissä. Viikossa ei virallista konsortiota polkaista kasaan. Ehkä tämä vain on merkki siitä, että olemme porukoinemme liian kokemattomia, taitamattomia ja naiiveja hakemaan itsellemme rahoitusta.
Kaipaan sellaista aikaa (onko sitä koskaan ollutkaan?) kun tutkija voi vilpittömästi kertoa saamastaan tutkimusideasta ja esitellä suunnitelman idean toteuttamisesta. Hänen ei tarvitse vaivata päätään raha-asioiden käytännön yksityiskohdilla, tilitiedoilla tai muilla. Joku AMMATTILAINEN hoitaisi nämä asiat. Äh, nyt olen sekava ja ärtynyt tästä, ja minulla on huono omatunto kun olen joutunut ilmoittamaan mukana olleille, ettei tänä vuonna haetakaan rahaa. Tai haetaan varmaan montakin kertaa, mutta kukin itsekseen ja pienempiä potteja kerrallaan.
Tämän ohella olen ärtynyt Sue Townsendin kirjasta Adrian Mole, cappuccinovuodet. En ole oikein koskaan jaksanut innostua Adrianista ja hänen vastoinkäymisistään, mutta ajattelin katsoa olisiko hän kasvanut ja kehittynyt päästyään yli kolmekymppiseksi. No ei. En ole ihan niin huumorintajuton, etten ymmärtäisi Adrianin lähes täydellisen tollouden ja tilanteiden tajuamattomuuden juuri olevan kirjojen idea. Kun mukana on kuitenkin ikääntyviä vanhempia ja pieniä lapsia, lähinnä vaivaudun eikä hahmojen huono käytös huvita – niin kuin ei oikeassa elämässäkään. (Harmi kyllä joudun tunnustamaan, että kai se seuraavakin osa on luettava. Tarina jäi niin jännittävään paikkaan. Adrian on jäänyt kolme- ja kaksitoistavuotiaiden poikien yksinhuoltajaksi, jälkimmäinen tupsahti hänen elämäänsä varsin yllättäen. Perinnöksi saamansa talo on juuri palanut poroksi; toiselle pojista tukiopetusta antanut naisopettaja poltti sen saatuaan Adrianilta rukkaset.)
Meille tuli amatöörimäinen virhe, luimme hakuohjeet huonosti. Perjantaina iltapäivällä alkoi seljetä, että suunnittelemamme hakutapa ei tule onnistumaan. Vuosi vuodelta tuntuu että rahoittajilla ja jopa yliopistoilla tutkimus, sen sisältö ja tutkimusyhteistyön toimivuus tulevat vähemmän ja vähemmän tärkeiksi. Oikean byrokratian noudattaminen ja sujuvan rahaliikenteen ja kunkin laitoksen omien taloudellisten etujen varmistaminen sen sijaan ovat kovassa kurssissa. Löyhä tutkijoiden yhteenliittymä, joka on koottu puhtaasti tutkimuksen tarpeista käsin ei pysty ainakaan tämän muotoista rahoitusta hakemaan. Tarvitsemme konsortion, jossa on joka laitoksella hallinnollisen ja taloudellisen vastuun ottavat tahot olemassa, ja konsortion pykälät ja kiemurat oikein hoidettu. (Onhan tässäkin toki hyviä puolia, pakkohan raha-asiat on hoitaa oikein, en minä sitä.) Kaikenmaailman prosenttiosuuksia ja kokonaiskustannusmalleja ja yleiskustannusosuuksia vilisee teksteissä. Viikossa ei virallista konsortiota polkaista kasaan. Ehkä tämä vain on merkki siitä, että olemme porukoinemme liian kokemattomia, taitamattomia ja naiiveja hakemaan itsellemme rahoitusta.
Kaipaan sellaista aikaa (onko sitä koskaan ollutkaan?) kun tutkija voi vilpittömästi kertoa saamastaan tutkimusideasta ja esitellä suunnitelman idean toteuttamisesta. Hänen ei tarvitse vaivata päätään raha-asioiden käytännön yksityiskohdilla, tilitiedoilla tai muilla. Joku AMMATTILAINEN hoitaisi nämä asiat. Äh, nyt olen sekava ja ärtynyt tästä, ja minulla on huono omatunto kun olen joutunut ilmoittamaan mukana olleille, ettei tänä vuonna haetakaan rahaa. Tai haetaan varmaan montakin kertaa, mutta kukin itsekseen ja pienempiä potteja kerrallaan.
Tämän ohella olen ärtynyt Sue Townsendin kirjasta Adrian Mole, cappuccinovuodet. En ole oikein koskaan jaksanut innostua Adrianista ja hänen vastoinkäymisistään, mutta ajattelin katsoa olisiko hän kasvanut ja kehittynyt päästyään yli kolmekymppiseksi. No ei. En ole ihan niin huumorintajuton, etten ymmärtäisi Adrianin lähes täydellisen tollouden ja tilanteiden tajuamattomuuden juuri olevan kirjojen idea. Kun mukana on kuitenkin ikääntyviä vanhempia ja pieniä lapsia, lähinnä vaivaudun eikä hahmojen huono käytös huvita – niin kuin ei oikeassa elämässäkään. (Harmi kyllä joudun tunnustamaan, että kai se seuraavakin osa on luettava. Tarina jäi niin jännittävään paikkaan. Adrian on jäänyt kolme- ja kaksitoistavuotiaiden poikien yksinhuoltajaksi, jälkimmäinen tupsahti hänen elämäänsä varsin yllättäen. Perinnöksi saamansa talo on juuri palanut poroksi; toiselle pojista tukiopetusta antanut naisopettaja poltti sen saatuaan Adrianilta rukkaset.)
perjantai 23. tammikuuta 2009
Antakaa rahaa
Hiljaista täällä kirjoitusrintamalla. Olemme toki kaikki toipuneet (myöskään matkalle lähteneen puolison ei tarvinnut potea reissussa kuin yksi päivä), mutta ajan vie sellainen kumma juttu kuin työ. Ne teistä, jotka olette tuttuja akateemisen maailman kanssa tiedätte että näihin aikoihin tehdään hakemuksia Suomen Akatemialle. Hakemukset ovat aika isoja ja laajoja ja niitä tehdessä on oltava yhteydessä suomalaisiin hanketovereihin samoin kuin ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin. Budjetin lasku on jotain aivan ylimaallista. No, ensi perjantaina se on pakko jättää. Viilaamme siihen saakka sanamuotoja. Ja kaikki tämä siksi, että minulla olisi palkkarahaa myös vuodesta 2011 eteenpäin; parilla muulla jo ensi vuodeksi!
Ensi perjantaihin mennessä on jätettävä myös kahteen säätiöön pyynnöt rahoittaa ensi syksynä pidettävää kansallista kokousta. Akatemian vaatimuksiin verrattuna noiden hakemusten laadinta tuntuu lastenleikiltä. Eli siis ne voi jättää ensi viikon keskiviikolle????
Puoliso on siis ollut reissussa, Turkissa tällä kertaa, ja lapset ovat jakaneet vuoroja nukkua minun kanssani isossa sängyssä. Onhan se tietenkin mukava huomata, että niistä on lohdullista nukkua lähellä. Tuskin esimerkiksi esikoinen enää kovin monena vuotena vaatii tätä oikeutta itselleen.
Ensi perjantaihin mennessä on jätettävä myös kahteen säätiöön pyynnöt rahoittaa ensi syksynä pidettävää kansallista kokousta. Akatemian vaatimuksiin verrattuna noiden hakemusten laadinta tuntuu lastenleikiltä. Eli siis ne voi jättää ensi viikon keskiviikolle????
Puoliso on siis ollut reissussa, Turkissa tällä kertaa, ja lapset ovat jakaneet vuoroja nukkua minun kanssani isossa sängyssä. Onhan se tietenkin mukava huomata, että niistä on lohdullista nukkua lähellä. Tuskin esimerkiksi esikoinen enää kovin monena vuotena vaatii tätä oikeutta itselleen.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Hengissä edelleen
On pidetty kaksi kotipäivää. Tai siis tämä on se toinen niistä. Tarttuihan se nelivuotiaan tauti tietenkin; sunnuntain ja maanantain välisenä yönä oksensimme minä sekä isommat lapset (onneksi hallitusti vessanpönttöihin ja kippoihin). Eilinen meni siis sohvalla maaten hyvin reporankana. On se kumma, miten heikoksi lyhytkin mahatauti vetää. Onneksi tänään lapset leikkivät (ja riitelevät, täytyykin laittaa ne ulos lumitöihin) ihan normaalisti ja syötykin on. Huomenna päästään liikkeelle.
Viime aikoina ei ole tullut luettua mitään maatamullistavaa. Juha Ruusuvuorta olen lukenut pitkästä aikaa. Pyhän kalan kultti ja Nokian nuoriso-ohjaaja. Menevät luokkaan "helppolukuista melkein-fantasiaa" ja "ihan kiva", mutta unohtuvat saman tien.
Viime aikoina ei ole tullut luettua mitään maatamullistavaa. Juha Ruusuvuorta olen lukenut pitkästä aikaa. Pyhän kalan kultti ja Nokian nuoriso-ohjaaja. Menevät luokkaan "helppolukuista melkein-fantasiaa" ja "ihan kiva", mutta unohtuvat saman tien.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Arkea, juhlaa, arkea
Tämän viikonlopun ovat ristiriitaiset pyyteet taistelleet perheessämme; taudit ja syntymäpäiväjuhlat. Esikoinen täytti viikon aikana kymmenen (kymmenen!!!) ja sai lahjaksi perjantai-iltapäiväisen uinti- ja syömisreissun Peurunkaan. Se oli kiva kahdenkeskinen juttu. Lauantaina sekä esikoinen että keskimmäinen oli kutsuttu seitsenvuotissynttäreille ja se oli harvinainen kahdenkeskinen juttu sille taisteluparille. Tänään taas meillä oli (onneksi pieni) valikoima neitejä kakun virkaa tehnyttä piparista Nooan arkkia syömässä (alla) ja aarretta etsimässä. Olin iloinen kuullessani vieraiden sanovan että nämä on kivat synttärit vaikka on näin vähän porukkaa. (Kohtuus, se kaunis asia!)
Puoliso on perjantai-illasta saakka maannut sängyssä ja toivoo hartaasti olevansa maanantai-aamuna lentokunnossa, työ veisi vajaaksi viikoksi Istanbuliin. Nelivuotias oksensi komeasti eilen illalla ja on siitä saakka ollut vaisu ja vähäsyömäinen. Meillä on ollut suuri noro-viruksen kunnioitus perheessä siitä lähtien, kun sairastimme kahtena keväänä peräkkäin voimat pariksi viikoksi vieneen taudin, kaiken lisäksi reissussa. Ehkä tämä on vain tällainen tavallinen nopeasti ohi menevä mahatauti. Itsellä on kurkku kipeä ja sumua päässä, mutta onneksi perheen huoltaminen ei jätä liikoja aikoja omaan sairastamiseen…
Talvisin huomaa miten valtava voima ihan tavallisilla ja vaarattomilla pikkuvaivoilla on ihmiskuntaan. Tosin ennen lasten saantia en ollut osannut kiinnittää asiaan huomiota. Influenssat, mahataudit, täi- ja kihomatoepidemiat, vesi- ja enterorokot kiertävät työpaikkoja mutta päiväkoteja ja kouluja etenkin. Ne myös lentävät tyytyväisinä maasta toiseen ja mantereelta toiselle. Nykypäivänä, länsimaassa, ei onneksi tarvitse miettiä kuoleeko oma lapsi malariaan vai tuhkarokkoon, mutta onpa ainakin jännitysmomenttia siinä tuleeko flunssakuume yhtä aikaa jonkun muun taudin kanssa, ja montako viikkoa useampilapsinen perhe on poissa iskusta talven riesojen takia. Ja meillä kotona sentään sairastetaan keskimääräistä vähemmän.
No, kaamos on päättynyt Utsjoellakin ja Keski-Suomessa päivän pitenemisen huomaa jo sekä aamusta että iltapäivästä. Kevättä kohden, vaikkeivät talven maastotyöt ole edes päässeet alkuun, lumen puutteen vuoksi.
Puoliso on perjantai-illasta saakka maannut sängyssä ja toivoo hartaasti olevansa maanantai-aamuna lentokunnossa, työ veisi vajaaksi viikoksi Istanbuliin. Nelivuotias oksensi komeasti eilen illalla ja on siitä saakka ollut vaisu ja vähäsyömäinen. Meillä on ollut suuri noro-viruksen kunnioitus perheessä siitä lähtien, kun sairastimme kahtena keväänä peräkkäin voimat pariksi viikoksi vieneen taudin, kaiken lisäksi reissussa. Ehkä tämä on vain tällainen tavallinen nopeasti ohi menevä mahatauti. Itsellä on kurkku kipeä ja sumua päässä, mutta onneksi perheen huoltaminen ei jätä liikoja aikoja omaan sairastamiseen…
Talvisin huomaa miten valtava voima ihan tavallisilla ja vaarattomilla pikkuvaivoilla on ihmiskuntaan. Tosin ennen lasten saantia en ollut osannut kiinnittää asiaan huomiota. Influenssat, mahataudit, täi- ja kihomatoepidemiat, vesi- ja enterorokot kiertävät työpaikkoja mutta päiväkoteja ja kouluja etenkin. Ne myös lentävät tyytyväisinä maasta toiseen ja mantereelta toiselle. Nykypäivänä, länsimaassa, ei onneksi tarvitse miettiä kuoleeko oma lapsi malariaan vai tuhkarokkoon, mutta onpa ainakin jännitysmomenttia siinä tuleeko flunssakuume yhtä aikaa jonkun muun taudin kanssa, ja montako viikkoa useampilapsinen perhe on poissa iskusta talven riesojen takia. Ja meillä kotona sentään sairastetaan keskimääräistä vähemmän.
No, kaamos on päättynyt Utsjoellakin ja Keski-Suomessa päivän pitenemisen huomaa jo sekä aamusta että iltapäivästä. Kevättä kohden, vaikkeivät talven maastotyöt ole edes päässeet alkuun, lumen puutteen vuoksi.
Kymmenen vuotta sitten
Kymmenen vuotta sitten 13. tammikuuta olin lähdössä kuuntelemaan Tieteiden päivien esitelmiä kun lapsivesi meni kylppärin lattialle. Soitin siis puolisolle enkä ole koskaan ikinä selvinnytkään Tieteiden päiville. Kymmenen vuotta sitten oli harvinaisen talvista pääkaupungissakin, ajoimme taksilla Kätilöopistolle ja lunta satoi. Neitimme oli säntillinen ihminen ja syntyi virka-ajan puitteissa; meidän ei tarvinnut olla Kättärillä synnytyshuoneessa kuin noin aamukymmenestä iltapäiväneljään. Kymmenen vuotta sitten nykyään muodissa olevat asiat kuten tutittomuus, kestovaipat, sylihoito ja kantoliinat olivat jo tulossa muotiin ja niistä sai tietoa ja opastusta sekä kavereilta että neuvolasta ja sairaalalta, mutta samalla lailla jokapäiväisiä ne eivät olleet kuin nyt. Synnytysmuodista en osaa sanoa; kaikki kolme vauvaamme syntyivät Kättärin Haikaranpesän huoneessa kaksi, siinä ammeettomassa huoneessa, hyvin pitkälle samalla tavalla vauvan ja äidin tarpeiden mukaan. Meidät on hemmoteltu pilalle.
torstai 15. tammikuuta 2009
Työn iloa
Tulin eilen myöhään taas Suomen kiertueelta, Helsingistä oli ajettava suoraan Savoon perunkirjoitukseen osaa ottamaan. Kaksi tuntia lainopillista tekstiä oli tarpeeksi; saimme kuitenkin omistusoikeudet järjestykseen, arvion perintöverosta (tässä kohden on varmaan oltava onnellinen siitä, ettei suku ole koskaan ollut varsinaisesti hyväosainen) ja päänsäryn.
Olin juuri painumassa ansaitusti unten maille, kun puoliso vaati takaisin alakertaan. (Tule nyt katsomaan! Minun filtterointiohjelma toimii!) Jaettu työssä onnistuminen on puoli voittoa, vai miten se nyt menee. Puoliso kertoi myös aiemmin päivällä todistamastaan työn ilo –kohtauksesta. Hän oli ollut kävelemässä sisäkautta ruokalaan, ja oikaissut siis fysiikan laitoksen läpi. Eräästä huoneesta oli äkkiä kuulunut äänekäs ”Jessss!”, ja sieltä oli sännännyt käytävään mies tuulettaen voimallisesti. Onnistumisen kokemukset lienevät yksi syy olla mukana tieteen edistämisessä…
Olin juuri painumassa ansaitusti unten maille, kun puoliso vaati takaisin alakertaan. (Tule nyt katsomaan! Minun filtterointiohjelma toimii!) Jaettu työssä onnistuminen on puoli voittoa, vai miten se nyt menee. Puoliso kertoi myös aiemmin päivällä todistamastaan työn ilo –kohtauksesta. Hän oli ollut kävelemässä sisäkautta ruokalaan, ja oikaissut siis fysiikan laitoksen läpi. Eräästä huoneesta oli äkkiä kuulunut äänekäs ”Jessss!”, ja sieltä oli sännännyt käytävään mies tuulettaen voimallisesti. Onnistumisen kokemukset lienevät yksi syy olla mukana tieteen edistämisessä…
tiistai 13. tammikuuta 2009
Ympäri Suomea, taas
Olen pääkaupungissa. Kohta on pomon kanssa kehityskeskustelu (niin ne vuodet vierii). Tuulee niin kuin täällä on tapana tuulla. Eilinen meni kollegan kanssa artikkelin teon parissa - laskettiin tilastotieteellisillä menetelmillä, joita emme kumpikaan kunnolla hallitse. Kunhan laskut saisi tehtyä, artikkeli olisikin johtopäätöksiä vaille valmis. Tyttäreni täyttää tänään komeat kymmenen vuotta, enkä edes tapaa häntä tänään! Illalla joudun ajamaan kuusi tuntia päästäkseni Savoon äidin luo - meillä on huomenna perunkirjoitus. No, saamme ainakin sen asian pois päiväjärjestyksestä ja väliaikainen asiaintila isän "omaisuuden" kohdalla päättyy. Tyttären juhlat ovat vuorossa loppuviikosta. Käydään jossain ihan kahdestaan (kallioplanetaario on vahvoilla), leivotaan synttäriksi jonkinlainen piparihörvellys (ei kakkua) ja sunnuntaina pidetään neitisynttärit noin kuudelle neidille.
Harrastusten syövereissä
Meillä on tällä hetkellä kaksi lasta, jotka ovat molemmat innostuneita liikuntaharrastuksista. Pian on varmaan kolme, ja epäilemättä neljäskin on harrastusiässä ennen kuin huomaammekaan. Isoimpien innostuslistalla olisi ratsastusta, taitoluistelua, laskettelua, uintia, jalkapalloa, jääkiekkoa ja muuta sellaista. Perheen koko huomioiden on ollut pakko sanoa, että YKSI viikottainen harrastus per lapsi riittäköön, ainakin niin pitkään kunnes osaa itse reissata harkkoihin pyörällä tai bussilla. Rahakaan ei riitä kaikkeen, eivätkä lapsen tai vanhempien voimat. (Olen lisäksi tylsän ja laiskan vapaa-ajan puolestapuhuja. Viikottain ja mieluiten päivittäin on oltava aikaa sellaisen ei-minkään-tekemiseen, jolloin aivot joutuvat lepäämään ja prosessoimaan aiemmin tapahtunutta, ja lapsi taikka vanhempi opettelemaan tylsyyden sietämistä.)
Oltiin sunnuntaina keskimmäisen kanssa kolmansissa jalkapalloharkoissa tässä kaupungissa. Joukkue on upouusi, seura tosin vanha ja vakaa, poikia oli kymmenittäin ja ohjaus näytti pätevältä mutta hauskalta. Hyvä juttu siis. Kesällä pääsevät mukaan jo piirisarjan pikkupeleihin. Jaksoin vaan hämmästellä jalkapalloharrastuksen omituisia rakenteita. Olin pitkään luullut, että seurassa on kiinteät ikäkausijoukkueet seitsenvuotiaasta edustustasolle saakka. Joukkueella on kiinteät vastuunkantajat ja valmentajat; rahaliikenne, varaukset ja piirisarja- yms. yhteydet hoidetaan aina samojen kanavien kautta; harrastajat siirtyvät ikäkausijoukkueesta toiseen kasvaessaan ja kehittyessään. Näin sanoisi järki. MUTTA. Seuroihin siis perustetaankin aina uusi joukkue, kun yllätysyllätys uusi ikäluokka suomalaisia saavuttaa seitsemän vuoden rajapyykin. Kivien alta kaivellaan uusia valmentajia, kun entiset jatkavat oman porukkansa mukana eteenpäin. Vanhempien joukosta on löydyttävä keltanokkanoviiseja rahaliikennettä hoitamaan. Minulla on olo, että tämän voisi hoitaa jotenkin järkevämminkin.
Oltiin sunnuntaina keskimmäisen kanssa kolmansissa jalkapalloharkoissa tässä kaupungissa. Joukkue on upouusi, seura tosin vanha ja vakaa, poikia oli kymmenittäin ja ohjaus näytti pätevältä mutta hauskalta. Hyvä juttu siis. Kesällä pääsevät mukaan jo piirisarjan pikkupeleihin. Jaksoin vaan hämmästellä jalkapalloharrastuksen omituisia rakenteita. Olin pitkään luullut, että seurassa on kiinteät ikäkausijoukkueet seitsenvuotiaasta edustustasolle saakka. Joukkueella on kiinteät vastuunkantajat ja valmentajat; rahaliikenne, varaukset ja piirisarja- yms. yhteydet hoidetaan aina samojen kanavien kautta; harrastajat siirtyvät ikäkausijoukkueesta toiseen kasvaessaan ja kehittyessään. Näin sanoisi järki. MUTTA. Seuroihin siis perustetaankin aina uusi joukkue, kun yllätysyllätys uusi ikäluokka suomalaisia saavuttaa seitsemän vuoden rajapyykin. Kivien alta kaivellaan uusia valmentajia, kun entiset jatkavat oman porukkansa mukana eteenpäin. Vanhempien joukosta on löydyttävä keltanokkanoviiseja rahaliikennettä hoitamaan. Minulla on olo, että tämän voisi hoitaa jotenkin järkevämminkin.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Käyttöohjekukkasia
Mitsubishi Electric on ajatellut aivan kaikkea kirjoittaessaan ilmalämpöpumpun käyttöohjetta. Ilmeisimpiä varoituksia en nyt tähän viitsi kirjata ("älä seiso epävakaiden alustojen päällä tehdessäsi asennustöitä"), mutta tässä pari helmeä:
Avoid installing the air conditioner in the places where the operation sound or air from the outdoor unit does not bother the house next door.
(Tässä kohtaa me kyllä mokattiin!)
Do not use the unit for special purposes, such as storing food, raising animals, growing plants, or preserving precision devices or art objects.
(Ilmeisesti jokaista näistä on joku kokeillut, tai sitten Mitsubishin pojat ovat viettäneet useita iltoja miettien kaikkia mahdollisia tyhmyyksiä ja kirjoittaneet jokaisen niistä muistiin!)
Avoid installing the air conditioner in the places where the operation sound or air from the outdoor unit does not bother the house next door.
(Tässä kohtaa me kyllä mokattiin!)
Do not use the unit for special purposes, such as storing food, raising animals, growing plants, or preserving precision devices or art objects.
(Ilmeisesti jokaista näistä on joku kokeillut, tai sitten Mitsubishin pojat ovat viettäneet useita iltoja miettien kaikkia mahdollisia tyhmyyksiä ja kirjoittaneet jokaisen niistä muistiin!)
torstai 8. tammikuuta 2009
Sähkömiehen päivätyö
Sähkömies oli meillä viitisen tuntia ja ennätti laittaa kuntoon ilmalämpöpumpun sähköt, tarkistaa lastenhuoneen patterin termostaatin, vaihtaa yläkerran vessaan kunnollisen poistopuhaltimen ja laittaa ala- ja yläkerran sähköuuneihin termostaatit. Meillä on siis kaksi seitsemänkymmentäluvulla yösähköllä lämpeneviksi muutettua varaavaa pönttöuunia yhden puusellaisen lisäksi. Ovat ihan tehokkaita lämmittäjiä, hieman liiankin tehokkaita, sillä ilman termostaatteja lämpenemistä pystyi säätelemään vain lämpenevien vastusten määrää muuttamalla. Nyt uunit lämpenevät siis tarpeen mukaan – toiveena on, että ILP:in myötä tarve pienenee. Kaupan päälle sähkömies kiipesi eteläseinustalla tikkaille, ja irrotti seinältä siinä olleen täysin tarpeettoman, ruman ja valtavan suuren satellittiantennin. Me olemme tyytyväisiä sähkömiehen päiväurakkaan.
Ilmalämpöpumppu on nyt ollut päällä vajaan puoli vuorokautta. Sisäyksikkö tuli isoon eteisaulaan, ja toiveena on että lämmin ilma kiertää alakerrassa ja että hyvällä onnella pieni osa siitä livahtaa myös lämmittämään aulasta lähtevää portaikkoa ja yläaulaa. Jää nähtäväksi! Ulkoyksikkö tuli tällä sijoituksella pihan puolelle, keittiön seinälle.
Puolen vuorokauden kokemuksella osaan sanoa seuraavaa:
- Ulkoyksikön äänen kuulee hyvin vaimeasti sisälle.
- Sisäyksiköstä tulee jonkin verran huminaa ja selvä tuulenhenki, eli hyvä ettemme sijoittaneet sitä työhuoneeseen.
- Patterit on alakerrasta väännetty jo muutama aste normaalia pienemmälle, eikä eroa lämpötilassa entiseen verrattuna huomaa. Paitsi tietenkin eteisessä, jossa on lämpimämpää kuin ennen.
Raportoin kokemuksista tällä saralla sitä mukaa kuin niitä karttuu.
Ilmalämpöpumppu on nyt ollut päällä vajaan puoli vuorokautta. Sisäyksikkö tuli isoon eteisaulaan, ja toiveena on että lämmin ilma kiertää alakerrassa ja että hyvällä onnella pieni osa siitä livahtaa myös lämmittämään aulasta lähtevää portaikkoa ja yläaulaa. Jää nähtäväksi! Ulkoyksikkö tuli tällä sijoituksella pihan puolelle, keittiön seinälle.
Puolen vuorokauden kokemuksella osaan sanoa seuraavaa:
- Ulkoyksikön äänen kuulee hyvin vaimeasti sisälle.
- Sisäyksiköstä tulee jonkin verran huminaa ja selvä tuulenhenki, eli hyvä ettemme sijoittaneet sitä työhuoneeseen.
- Patterit on alakerrasta väännetty jo muutama aste normaalia pienemmälle, eikä eroa lämpötilassa entiseen verrattuna huomaa. Paitsi tietenkin eteisessä, jossa on lämpimämpää kuin ennen.
Raportoin kokemuksista tällä saralla sitä mukaa kuin niitä karttuu.
48 tunnin vuorokausirytmi
Ehdin jo iloita, että olen vihdoin saanut vuorokausirytmin päästä kiinni. Mutta ilmeisesti olen tullut tästä kohtaa vanhaksi - matkoista toipumiseen menee viikkotolkulla. Elimistö on päässyt nyt hassuun 48 tunnin rytmiin. Yhden yön nukkuu 12 tuntia kuin nuijalla lyötynä, ja seuraavan päivän on virkeä. Seuraavana yönä nukkuu 3-5 tuntia aamuyöllä, eikä todellakaan ole virkeä sen jälkeen. Nyt on onneksi pitkän yön jälkeinen aamu. Sähkömies touhuaa toisaalla ilmalämpöpumpun ynnä muiden sähkötöiden parissa, minä vetäydyn apurahahakemuksen ja ihan uuden keskeneräisen artikkelin kirjoittamiseen.
tiistai 6. tammikuuta 2009
Lukemalla aikuiseksi
Joskus 11 tai 12 ikäisenä alkoi tuntua siltä, että kirjaston lastenosasto samoin kuin oman kodin lapsille tarkoitetut kirjat oli luettu loppuun. Tämä oli tähän mennessä ainoa vaihe elämässäni, kun olen oikeasti jaksanut lukea ns. klassikoita – ahmimisvaihe oli vielä menossa, ja vapaapäivinä vaihtoehdoiksi jäivät äidin halvalla ostamat ulkomaiset (Turgenev, Tolstoi, Bronte) tai kotimaiset (Pälsi, Lassila, Finne).
Kirjastossa uskallettiin muutaman luokkakaverin kanssa aikuisten puolelle, ja alettiin ahmia ”romanttista” sarjakirjallisuutta: Polvaa, Jalna-sarjaa ja Catherine-sarjaa. Untinen-Auelin esihistoriallisia luettiin niiden yksityiskohtaisten sänkykamarikohtausten takia. Dekkarihyllystä Christiet sopivat jo tuonikäisen lukemistoon mainiosti.
Sivistyneet serkut opastivat onneksi fantasiaa kohti, vaikka olihan siihen kevyesti jo tutustunut lasten puolellakin. 80-luvulla ainakin meillä päin esim. Le Guin ja Tolkien olivat kyllä siellä aikuisten puolella, ihan ”oikean” kirjallisuuden seassa. Maameren tarinat olivat jotakin aivan muuta mihin oli koskaan aiemmin törmännyt, samoin Holdstockin Alkumetsä. Kuten monilla muillakin, sellainen käänteentekevä kirjoihin ja etenkin fantasiagenreen hurahtaminen tapahtui Tolkienin kautta. Serkut lukivat Sormusten herran ennen minua, ja ihmettelin miten he jaksoivat keskustella tuntikausia sen juonikuvioista. Pian en ihmetellyt, vaan päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Tolkienin nippelitietoudesta vuotta nuoremman serkkuni kanssa. Vaikka noiden aikojen jälkeen on tullut törmättyä moniin heikkoihin Tolkien-muunnoksiin ja väännöksiin, jopa elokuviin ja oheistuotteisiin, on alkuperäisen moraali, mielikuvitus ja oikeamielisyys niin tuoreena muistissa etten voi olla tuohtumatta jos esim. joku kirkollinen taho väittää Sormusten tarun olevan nuorisolle tuhoisaa ajanvietettä.
Onnettomuudekseni luin yläasteikäisenä muutaman Kingin kauhukirjan ennen kuin huomasin sen genren sopivan minulle huonosti. Podin unettomuutta. En ole sen koommin kauhuun kajonnut. Surettaa, että omien lasten on varmaan myös löydettävä omat rajansa kokeilemalla, ainakin tässä asiassa. Järkipuhettahan voi aina tietenkin kokeilla käyttää. Toisaalta, joillekin ihmisille kauhukirjallisuus on mieluista ja helposti nieltävää – eikä se tee ihmisestä pahaa tai sielultaan vääristynyttä, siihen en usko.
Sotakirjoista mieleenpainuvin oli noihin aikoihin luettu Uriksen Sotahuuto. Myöhemmällä iällä näin lähinnä järkyttävän huonon suomennoksen.
Lukioon mennessä lukumaku oli muokkautunut jo lähes nykyiselleen, aikuisen asteelle. Olin löytänyt tai juuri löytämässä Calvinon, Vonnegutin ja Lemin. En enää pelännyt, että ehtisin lukea koko maailman tai koko kirjaston hyvät kirjat läpi, tai etten enää löytäisi uusia lempikirjoja. Olin oppinut ja kokenut valtavasti lukiessani. En osannut, enkä osaa, edes kuvitella miten erilainen maailmankuvani olisi ilman noita oppeja ja kokemuksia.
Kirjastossa uskallettiin muutaman luokkakaverin kanssa aikuisten puolelle, ja alettiin ahmia ”romanttista” sarjakirjallisuutta: Polvaa, Jalna-sarjaa ja Catherine-sarjaa. Untinen-Auelin esihistoriallisia luettiin niiden yksityiskohtaisten sänkykamarikohtausten takia. Dekkarihyllystä Christiet sopivat jo tuonikäisen lukemistoon mainiosti.
Sivistyneet serkut opastivat onneksi fantasiaa kohti, vaikka olihan siihen kevyesti jo tutustunut lasten puolellakin. 80-luvulla ainakin meillä päin esim. Le Guin ja Tolkien olivat kyllä siellä aikuisten puolella, ihan ”oikean” kirjallisuuden seassa. Maameren tarinat olivat jotakin aivan muuta mihin oli koskaan aiemmin törmännyt, samoin Holdstockin Alkumetsä. Kuten monilla muillakin, sellainen käänteentekevä kirjoihin ja etenkin fantasiagenreen hurahtaminen tapahtui Tolkienin kautta. Serkut lukivat Sormusten herran ennen minua, ja ihmettelin miten he jaksoivat keskustella tuntikausia sen juonikuvioista. Pian en ihmetellyt, vaan päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Tolkienin nippelitietoudesta vuotta nuoremman serkkuni kanssa. Vaikka noiden aikojen jälkeen on tullut törmättyä moniin heikkoihin Tolkien-muunnoksiin ja väännöksiin, jopa elokuviin ja oheistuotteisiin, on alkuperäisen moraali, mielikuvitus ja oikeamielisyys niin tuoreena muistissa etten voi olla tuohtumatta jos esim. joku kirkollinen taho väittää Sormusten tarun olevan nuorisolle tuhoisaa ajanvietettä.
Onnettomuudekseni luin yläasteikäisenä muutaman Kingin kauhukirjan ennen kuin huomasin sen genren sopivan minulle huonosti. Podin unettomuutta. En ole sen koommin kauhuun kajonnut. Surettaa, että omien lasten on varmaan myös löydettävä omat rajansa kokeilemalla, ainakin tässä asiassa. Järkipuhettahan voi aina tietenkin kokeilla käyttää. Toisaalta, joillekin ihmisille kauhukirjallisuus on mieluista ja helposti nieltävää – eikä se tee ihmisestä pahaa tai sielultaan vääristynyttä, siihen en usko.
Sotakirjoista mieleenpainuvin oli noihin aikoihin luettu Uriksen Sotahuuto. Myöhemmällä iällä näin lähinnä järkyttävän huonon suomennoksen.
Lukioon mennessä lukumaku oli muokkautunut jo lähes nykyiselleen, aikuisen asteelle. Olin löytänyt tai juuri löytämässä Calvinon, Vonnegutin ja Lemin. En enää pelännyt, että ehtisin lukea koko maailman tai koko kirjaston hyvät kirjat läpi, tai etten enää löytäisi uusia lempikirjoja. Olin oppinut ja kokenut valtavasti lukiessani. En osannut, enkä osaa, edes kuvitella miten erilainen maailmankuvani olisi ilman noita oppeja ja kokemuksia.
Naiivit mäessä
Loppiainen, lomapäivä. Olimme sopineet lasten kanssa, että mennään käymään mäessä, isommat saisivat vuokrata välineet muutamaksi tunniksi ja harjoitella rinteessä isänsä kanssa. Minä laskisin nelivuotiaan kanssa pulkalla. Mihinkään isompaan keskukseen ei kuitenkaan ajettaisi, muun muassa siitä pätevästä syystä, että lomapäivinä niissä on liikaa väkeä jo omasta takaa ja itänaapurin lomakausi pahentaa tilannetta. Sovittiin siis menevämme tuohon melkein näköetäisyydellä olevaan kotikaupungin mäkeen.
Kuinka naiivi sitä voi olla! Parkkipaikalla jo alkoi arveluttaa, autoja oli suunnilleen päällekkäin, ja hissijonon nähdessämme asia varmistui (jo ennen suunnilleen välineistä tyhjää välinevuokraamoa): tänään ei lasketa, ei mahdu enää. Nelivuotiasta ei harmittanut lain, pulkkamäessä tungosta ei ollut liiaksi asti. Yhdeksänvuotias on myös oppinut jo nielemään harminsa ja jäi odottamaan jonakin tämän viikon iltana tapahtuvaa laskusessiota. Seitsenvuotiaan piti potkia lunta ja manata tilannetta ainakin puoli tuntia ennen kuin mäki ilman suksia maistui. No, joku kasvatuspsykologi on sanonut, että yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lasta kestämään pettymyksiä.
Illalla siivottiin hieman joulun jälkiä piiloon (autorataa pienemmäksi ja roskia imuriin). Huomenna on nimittäin suuri päivä – meille tulee ilmalämpöpumppu. Investointi on suurehko ja vetää talouden melkein miinukselle muutamaksi kuukaudeksi. Mikäli asentaja osaa hommansa ja olemme valinneet oikeanlaisen laitteen, pitäisi tämän korvautua sähkölaskuissa jo muutamassa vuodessa. Ja tärkeämpää olisi nimenomaan sähkön kulutuksen pieneneminen, samoin kuin monien kehuma parempi sisäilma ja tasainen lämpö. Tasainen lämpö! Siinäpä mukavia sanoja niille, jotka asuvat ihanassa puutalossa jossa on näillä pakkasilla ihanan kylmät lattiat ja huoneiden väliset lämpötilaerot aika merkittävät!
Kuinka naiivi sitä voi olla! Parkkipaikalla jo alkoi arveluttaa, autoja oli suunnilleen päällekkäin, ja hissijonon nähdessämme asia varmistui (jo ennen suunnilleen välineistä tyhjää välinevuokraamoa): tänään ei lasketa, ei mahdu enää. Nelivuotiasta ei harmittanut lain, pulkkamäessä tungosta ei ollut liiaksi asti. Yhdeksänvuotias on myös oppinut jo nielemään harminsa ja jäi odottamaan jonakin tämän viikon iltana tapahtuvaa laskusessiota. Seitsenvuotiaan piti potkia lunta ja manata tilannetta ainakin puoli tuntia ennen kuin mäki ilman suksia maistui. No, joku kasvatuspsykologi on sanonut, että yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lasta kestämään pettymyksiä.
Illalla siivottiin hieman joulun jälkiä piiloon (autorataa pienemmäksi ja roskia imuriin). Huomenna on nimittäin suuri päivä – meille tulee ilmalämpöpumppu. Investointi on suurehko ja vetää talouden melkein miinukselle muutamaksi kuukaudeksi. Mikäli asentaja osaa hommansa ja olemme valinneet oikeanlaisen laitteen, pitäisi tämän korvautua sähkölaskuissa jo muutamassa vuodessa. Ja tärkeämpää olisi nimenomaan sähkön kulutuksen pieneneminen, samoin kuin monien kehuma parempi sisäilma ja tasainen lämpö. Tasainen lämpö! Siinäpä mukavia sanoja niille, jotka asuvat ihanassa puutalossa jossa on näillä pakkasilla ihanan kylmät lattiat ja huoneiden väliset lämpötilaerot aika merkittävät!
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Neljä päivää vanha vuosi
Tulimme eilen Savon reissulta. Tällä hetkellä lapsista kaksi on laitettu näinkin epätavallisen aikaisin nukkumaan huomista koulunalkua varten; kolmannelta leikataan iltasaduksi hiuksia. Aikataulut ovat hieman omituiset.
Viiden päivän reissulla ehdittiin käydä kahdesti luistelemassa, vierailla yhden tädin luona, vaihtaa vuosi kamalassa tuulen tuiverruksessa ja sähkökatkojen rytmittäessä iltaa, vierailtua aina yhtä meluisessa ja ihanassa mummolassani (jossa tosin ei ole enää yhtään isovanhempaa jäljellä, eno vaimoineen ja serkku perheineen ynnä aina koko joukko muita sukulaisia vain) sekä otettua joitakin vieraita vastaan. Ajan vietto tämmöisessä PERHUEESSA on virkistävää. Teimme vaihtokauppaa, johon kuului äitiysvaatteita ja vauvan turvakaukalo minulle ja lasten luistimia serkulle. Kuulimme paljon kuulumisia puolin ja toisin. Olimme kotonamme.
Tulimme eläneeksi ensimmäisen joulun ja uuden vuoden ilman ukkia. Äitini oli tietysti joulunpyhinä ikävöinyt, mutta ei niin paljon, ettei olisi halunnut olla yksin kotona. Uuden vuoden seutu meni hämmästyttävän kevyellä mielellä koko porukalla. Ukki oli tietysti muistoissa, mutta näköjään olemme huonoja pitkäkestoisia surijoita.
Uusi vuosi alkaa pakkasella ja painostavalla ololla valtavasta määrästä tekemättömiä töitä. Täytyy heti aamulla kirjoittaa töistä lista, ja ryhtyä vaan sitä lyhentämään jostakin päästä.
San Franciscon matkan jälkeen olen nukkunut huonosti, monina öinä on tullut valvottua pari kolme tuntia aamuyöstä. Nyt onneksi on unirytmi alkanut palautua normaalimmaksi, ja merkkinä tästä ovat olleet tapahtumarikkaat ja pitkät unet. Toissa yönä jouduin syystä tai toisesta (olin tehnyt jonkin rikoksen?) pakenemaan kotoa. Pakkasin ahkerasti; jostakin syytä pakomatka alkoi Pariisista. Samassa unessa olin myös menossa avustamaan Euroopan neuvoston taloon jossakin kokouksessa. Kokoushuoneeseen mennessä oli pukeuduttava viittaan; näkymättömyysviittaa suositeltiin. (Poliittisista unista hupaisin on äitini näkemä, jossa äiti ja Paavo Lipponen konttasivat liian matalalle ripustetun Suomen kartan edessä tutkimassa missäs ne Suomen rajat nyt etelässä ja Karjalan kohdalla menivätkään).
Niin, ja raskausviikkoja on noin 19. Olo tuntuu pelottavan isolta jo tässä vaiheessa, mutta mukavaa on ollut tuntea ensimmäiset hapuilevat potkut jossakin alavatsan sisässä.
***
Perhue = nelivuotiaan serkunpojan ilmaus, tarkoittaa seuruetta, johon kuuluu oma ydinperhe sekä sekalainen joukko sukua tai perheystäviä.
Viiden päivän reissulla ehdittiin käydä kahdesti luistelemassa, vierailla yhden tädin luona, vaihtaa vuosi kamalassa tuulen tuiverruksessa ja sähkökatkojen rytmittäessä iltaa, vierailtua aina yhtä meluisessa ja ihanassa mummolassani (jossa tosin ei ole enää yhtään isovanhempaa jäljellä, eno vaimoineen ja serkku perheineen ynnä aina koko joukko muita sukulaisia vain) sekä otettua joitakin vieraita vastaan. Ajan vietto tämmöisessä PERHUEESSA on virkistävää. Teimme vaihtokauppaa, johon kuului äitiysvaatteita ja vauvan turvakaukalo minulle ja lasten luistimia serkulle. Kuulimme paljon kuulumisia puolin ja toisin. Olimme kotonamme.
Tulimme eläneeksi ensimmäisen joulun ja uuden vuoden ilman ukkia. Äitini oli tietysti joulunpyhinä ikävöinyt, mutta ei niin paljon, ettei olisi halunnut olla yksin kotona. Uuden vuoden seutu meni hämmästyttävän kevyellä mielellä koko porukalla. Ukki oli tietysti muistoissa, mutta näköjään olemme huonoja pitkäkestoisia surijoita.
Uusi vuosi alkaa pakkasella ja painostavalla ololla valtavasta määrästä tekemättömiä töitä. Täytyy heti aamulla kirjoittaa töistä lista, ja ryhtyä vaan sitä lyhentämään jostakin päästä.
San Franciscon matkan jälkeen olen nukkunut huonosti, monina öinä on tullut valvottua pari kolme tuntia aamuyöstä. Nyt onneksi on unirytmi alkanut palautua normaalimmaksi, ja merkkinä tästä ovat olleet tapahtumarikkaat ja pitkät unet. Toissa yönä jouduin syystä tai toisesta (olin tehnyt jonkin rikoksen?) pakenemaan kotoa. Pakkasin ahkerasti; jostakin syytä pakomatka alkoi Pariisista. Samassa unessa olin myös menossa avustamaan Euroopan neuvoston taloon jossakin kokouksessa. Kokoushuoneeseen mennessä oli pukeuduttava viittaan; näkymättömyysviittaa suositeltiin. (Poliittisista unista hupaisin on äitini näkemä, jossa äiti ja Paavo Lipponen konttasivat liian matalalle ripustetun Suomen kartan edessä tutkimassa missäs ne Suomen rajat nyt etelässä ja Karjalan kohdalla menivätkään).
Niin, ja raskausviikkoja on noin 19. Olo tuntuu pelottavan isolta jo tässä vaiheessa, mutta mukavaa on ollut tuntea ensimmäiset hapuilevat potkut jossakin alavatsan sisässä.
***
Perhue = nelivuotiaan serkunpojan ilmaus, tarkoittaa seuruetta, johon kuuluu oma ydinperhe sekä sekalainen joukko sukua tai perheystäviä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)