Kotouttamispalkinto kahdeksanvuotiaalle

A-suunnitelma oli viettää viikonloppu ystäväperheen luona Paraisilla. On hyvin harvinaista, että yhteensä kymmenen henkeä olisi yhtä aikaa vapaina muista velvoitteista ja terveinä. Jouduttiin nytkin jäämään kotiin yhden meikäläisen flunssan ja yhden heikäläisen korvatulehduksen takia. Onneksi suunnitelmaksi B tuli lauantainen kirkon korttelijuhla. Tapahtuman teki vetovoimaiseksi muun muassa se, että paikalla oli laulamassa yksi aiemman asuinpaikkamme Rouvista. Meillä oli siellä Itä-Helsingissä useita vuosia muutaman hengen kokoinen joukko paikallisia rouvia, jotka kokoontuivat iltapalalle ja juttelemaan parin viikon välein. Alkuun ryhmä oli enemmän hengellinen ja loppupuolella keskityttiin enemmän siihen iltapalaan ja arkielämän kommentointiin, mutta yhtä kaikki porukka tuli tärkeäksi ja läheiseksi ja on niiden ainoiden pääkaupunkiseudulta kaipaamieni asioiden joukossa. Tuli lämminhenkinen takauma kun sai istua tämän mainitun Rouvan viereen sohvalle ja hän sanoi ”Rakas ihanaa kun tulit”. Muistakaa tervehtiä jotakuta ystäväänne näillä sanoin, se tuntuu hyvältä!

Sunnuntaina jatkettiin hiukan samalla linjalla ja käytettiin paitsi omia lapsia myös paikkakunnalle muuttaneita kongolaisia seurakunnan partiohommassa. Opettelivat suunnistuksen teoriaa ja toistensa nimiä ja suomea. Paikalla oli kymmenkunta suomalaista ja viisi Kongosta muuttanutta. Ikähaitari kouluikäisestä parikymppiseen. Yhteistä kieltä ei kaikilla ollut, mutta ihmeen kivasti näytti ilta menneen. Kahdeksanvuotiaamme jotenkin ilahtui ja vapautui suunnattomasti, kun pääsi auton takapenkille muutaman suunnilleen oman ikäisensä mustan nassikan kanssa. Liekö tullut takauma sinne itähelsinkiläiseen eskariryhmään, jossa leikkikaverit saattoivat olla hyvinkin monen värisiä? Takapenkiltä kuului mahdoton naurunräkätys koko matkan, ja sanoja opeteltiin ja opetettiin kiivaasti. Lapset osasivat kysyä ”Mikä tämä on?” ja ”Mikä sinun nimi on?” ja ”Kuinka vanha?”. Näillä päästiin pitkälle.

Ilahduttavaa mutta vähän pelottavaakin olla tekemisissä tämän uuden porukan kanssa, nimenomaan kun yhteinen kieli vielä puuttuu. Lapset ovat aina helppoja, mutta aikuisten kanssa ”jutellessa” jännittää josko osaa olla oikealla tavalla kohtelias tai saada itsensä millään tavalla ymmärretyksi. Mutta tämän jutun opetuksena on tarkoitus olla, että kuka tahansa ummikko ja maallikko osaa olla maahanmuuttajien kanssa kun vaan hymyilee ja huitoo käsillään ja tarkoittaa hyvää. Ne maahanmuuttajat kyllä tekevät samoin, toivottavat tervetulleeksi kotiinsakin eivätkä yhtään hämmästele jos kutsun ottaa vastaan. Tietenkin jostain on saatava tietää, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen perhe, joka tarvitsee sellaista ja sellaista seuraa tai apua. Harva osaa lukea ajatuksia tällä tasolla. Kaiken maailman sosiaaliviranomaiset, yhdistykset, järjestöt ja seurakunnat: värvätkää entistä kiivaammin ihan tavallisia perheitä (vaikkapa Perussuomalaisten perheitä) hoitamaan tärkeää tehtävää, kotouttamista!

Oltaisiin siis jääty paljosta paitsi siellä Paraisilla. Otamme toki uuden yrityksen lokakuussa.

Hulinaa

Lasten koulut ovat alkaneet toden teolla, ja on muistettava kenen on herättävä mihinkin aikaan ja mitä pitää olla mukana ja onko läksyt tehty. Lisäksi harrastukset on muistettava joinakin iltoina ja viisivuotiaalla on kerho kahdesti viikossa. Päälle kyläilyt ja neuvolakäynnit ja kaupassakäynnit ja kirjastokäynnit, niin kyllä tuntuu siltä että väkeä lappaa sisään ja ulos aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tässä voi harjoittaa muistia ja organisaatiokykyjä.

Peukalo suussa ja kyynel silmäkulmassa

Vauva on oppinut imemään peukaloaan. Ei hän onneksi harrasta sitä muulloin kuin herätessään unilta ja alkaessaan siinä hamuilla edes JOTAIN suuhunsa. Yöllä alkaa kuulua pinnasängystä hirmuinen lurpse. Edellisestä voi päätellä, että enemmän nukutetaan vauvaa pinnasängyssä siinä meidän sängyn vieressä. Uni ei enää illastakaan (ilta on jotain klo 23 jälkeen) ole niin haurasta, ettei lapsukainen pysyisi unessa oman peiton alla. Viereen hän tulee aamuyöstä syömään ja sitten aamusta nukkumaankin. Meillä ei ollut edes tavoitteena näin aikainen omaan sänkyyn siirtyminen, mutta saa nyt nähdä palataanko takaisin vieressä nukkumiseen jos tulee sairastelua tai yleistä levottomuutta liikkumaan oppimisen myötä.

Viisivuotias menee tänään ensimmäistä kertaa kerhoon. Vähän jännittää. Löydettiin varastoista sopiva reppu ja siellä on ihan omat sisätossut ja mehua pullossa ja leipä ja banaani. Kerho on semmoiseen seurakunnan, kolme tuntia kerrallaan, kahdesti viikossa. Isoveljensä oli aikoinaan samanlaisessa ja ainakin silloin kerho oli sopiva ja hyvä. Nytkin odotuksissa on leikkiä ja laulua, turvallista oloa porukassa ja tutustumista alueen ikäkavereihin.

Isonveljen kerhokerrat päättyivät aina lauluun ”Nyt on leikit leikitty.” Kerhon kevätjuhlassa se oli Suvivirren veroinen itkettäjä – tuli mieleen, että kun nämä kerholaiset taas jossain yläasteella tapaavat niin leikit toden totta ovat uudet ja erilaiset.

Nyt on leikit leikitty ja lähdettävä on,

hei, hei, heipä hei, ja lähdettävä on.

Toisen kerran tavatessa uudet leikit on,

hei, hei, heipä hei, ja uudet leikit on

Taivaan Isän suojellessa hyvä mennä on,

hei, hei, heipä hei, ja hyvä mennä on.

Kertomuksia suvustani osa I – Köyhää ja kurjaa

Tarinoita suvusta on kuullut sirpaleina, niitä on hiukan vaikea koota yhteen tai nivoa suureen suomalaiseen historiaan. Tarkkuus on kärsinyt sukupolvien saatossa ja tarina muuntuu aina kertojan vaihtuessa. Ennen vanhaan näistä aineksista tehtiin satuja.

Ihan muutama vuosikymmen sitten tuolla Savon sydänmailla elämä oli parhaimmillaankin vaatimatonta. Isot perheet, köyhyys, sairaudet ja kova työ olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus, jopa kodittomuutta ja nälkää koettiin. Tämä tulee mieleen esim. Nero Wolfea lukiessa, jolla oli 30-luvulla käytettävissä semmoisia kuin auto, hiekkakivinen kerrostalo, jääkaappi ja karttapallo. Onneksi hiukan kauempana historiassa ovat suuret nälkävuodet 1866-1868, mutta niitäkin muistetaan kotipaikkakunnallani patsaalla, jonka tekstinä on: nälkään sortuneille korven raivaajille.

Yhdessä isän puolelta tulevassa tarinassa menetetään suuri talo velan takauksen vuoksi. Vielä ihan äskettäin maaseudulla ei rikkaassakaan talossa juuri ollut irtonaista rahaa vaikka omaisuutta olikin. Hankintoja rahoitettiin lainarahalla ja toinen toistensa velkoja taattiin ristiin rastiin. Pienestäkin velkasummasta, omasta tai naapurin, saattoi sitten huomata menettävänsä talot ja tavarat. Tässä tapauksessa kylän suurin talo hävittiin, ja isäni isä päätyi perheineen loisiksi talosta taloon, kunnes 40-luvulla saivat oman mökin. Lapsuusmuistoissa maattiin olkipatjoilla pirtin lattialla, kuviteltiin harvan lautalattian laudoilla edes takaisin kulkevia russakoita autoiksi. Sulatettiin nenällä reikä ikkunaan, että nähtiin maantielle. Juostiin kesällä ulkona pelkässä laamapaidassa, karattiin tässä varustuksessa jo pitkälle kohti edellistä asuinpaikkaa, entistä kotia ikävöiden. Sulatettiin talvella vettä lumesta, ja isäni muisti polkeneensa keväällä jälkiä hankeen, ja keränneensä vettä niiden pohjasta. Mutta muistoissa myös katsottiin auringonpimennystä savulasin läpi, hypättiin mäkihyppyä ja seivästä, opeteltiin metsämiehen ammattia isän kanssa, seurattiin kun kylän miehet leikkasivat toistensa tukat vuorotellen, toinen toistaan kauheimmiksi.

Toisessa tarinassa, äidin puolelta tulevassa, on keuhkotautia. Talo on taas suuri ja omaisuuteen kuuluu maita ja mantuja. Keuhkotauti vie kuitenkin vanhemmat, ja lapsia sijoitetaan huutolaisiksi kuka minnekin. Huonot holhoojat hävittävät talon ja maat omaksi hyödykseen.

Oi niitä aikoja!

Eloisa siunaus

Meillä oli viikonloppuna taas juhlatilaisuus vauvan takia, lapsen siunaus jumalanpalveluksen yhteydessä siinä varsinaisessa kotiseurakunnassamme. Mukava oli tehdä sekin. Päivänsankari nukahti rukouksen aikana. Jyväskylään on tullut viime aikoina paljon väkeä Kongosta ja lähialueilta, ja näköjään tämä näkyy aika voimakkaasti vapaiden suuntuen kirkoissa. Tai meillä ainakin näkyy. Viime kerralla oli kirkko liki puolillaan mustaa porukkaa, esiintymässä oli monikansallinen lauluryhmä. Joillekin taatusti järkytys (apua, maailma tunkeutuu turvalliseen kotikirkkooni!), minusta hirmu kiva. Kymmenvuotias kääntyi hämmentyneenä katsomaan, kun lauluryhmän esiintyessä osa yleisöstä alkoi myös laulaa ja jopa viritti sellaisen mainion intiaanihuudon sopivassa kohdin! Oman niukan kokemukseni mukaan afrikkalaiset tulevat tapahtumiin isolla porukalla ja meluisesti. Asenne on iloinen ja omanarvontuntoinen, ei sellainen nöyrän anteeksipyytävä. Tämä asennekin voi tietenkin tuottaa ongelmia niille, joiden on ylipäätään vaikea hyväksyä heitä suomalaisten joukkoon…

Langanpäitä

Ai niin, on solmittava edellisten postausten jättämiä irtonaisia langanpäitä. Kyllä, ennen matkalle lähtöämme kävi viimekesäisen remonttifirman edustaja purkamassa hiukan kylppärin laipiota ja toteamassa ettei sinne alle ollut päässyt vettä. Firma oli vähintään yhtä huojentunut kuin mekin. Tarinan opetus: muistakaa kaikki laittaa ne liitokset näkyville!

Auto kävi huollossa ostoliikkeessään, ja saimme öljynlauhduttimen korjatuksi ilmaiseksi (vika oli ollut jo ostohetkellä). Tarinan opetus: kun jäähdytinnesteeseen menee öljyä, lauhdutin on rikki. Ja kannattaa kysyä ostoliikkeestä ”takuun” perään vaihtoautonkin kohdalla.

Kymmenvuotias toipui pikkuflunssastaan nopeasti, tartutti sen isäänsä, ja hänkin on jo parempana. Ei siis sikatauteja meillä vielä.

Ja entä ne viisivuotiaan kysymykset? Tässä muutama. Kiertääkö maa ihan oikeasti aurinkoa? Miksi ei nyt voi käyttää pitkiä valoja? Entä nyt? Voisiko nyt? Voisiko NYT? Joko meri meni? Joko meri meni? Onko tuo meri? Miksi tuo joki virtaa? Onko totta että meri on loputon? Minne asti tuo meri ulottuu? Miten tuo talo on rakennettu? Miksi mummun mökissä ei ole sähköjä? Miten tuo pilvi on tuon näköinen? Miksi aurinko laskee tuonne metsän taakse? Onko tuo se metsä jonka taakse aurinko laskee?

Omaa aikaa

Tuli Kaksplus –lehden näytenumero. Ei tarvitse edelleenkään tilata. Onhan se tietenkin niin, että ekan vauvan kohdalla kaikki on outoa, miettii ehkä tavaroita joita tarvitsee, on aikaa miettiä kasvatusongelmia ja ruokapulmia, synnyttäminen on tuntematonta toimintaa, väsyttää ja saattaa valvoa turhankin takia ja koettaa tehdä kaikki maailman asiat yhtä aikaa eikä näe vauva-ajan yli ja se tuntuu pitkältä ja rahat on loppu ja kaikkein kamalimmaksi EI OLE OMAA AIKAA! Mutta lohdun sana: kun lapsia on kolme tai enemmän, juuri mikään ei ole enää vaikeaa. Ja ainakin minä koen, että kaikki tämä aika, joka minuutti, on ihan minun omaa aikaani. En minä sitä vauvalle tai muille lapsille tai kenellekään muullekaan ole antanut eikä sitä ole minulta väkivalloin viety. Kyllä minä patistan kakkosluokkalaista läksyntekoon ihan omalla ajallani. Ja käytän omaa aikaani ihan vapaaehtoisesti siihen, että pilkon nakkikeittoon vihanneksia. Tai menen kävelylle lähikauppaan vauvan kanssa. Ei minun mikään pakko olisi.

Olen lopettanut Grishamien lukemisen omalla ajallani. Luimme loman aikana pikkupoikien kanssa iltalukemisina Hobitin, ja se upposi niin hyvin että rankusivat lukemaan itsensä Tarun sormusten herrasta. Ei se kuitenkaan ole vielä noin pienten tarina. Itse aloitin varovaisesti pitkästä aikaa, ja olen vasta Bilbon lähdössä menossa. Tielle tuli nimittäin eilinen kirjastokäynti ja Beck –kirjat. Kehuinkin taannoin Beck –elokuvia, mutta Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita en ollut lukenut sitten teinivuosien (silloin riitti pari sivua pitkäpiimäistä poliittista jaarittelua). Mutta kirjatpa ovat kypsyneet ja muuttuneet vallan kiinnostaviksi tässä noin viidentoista vuoden aikana. Kumma juttu! Ei meinannut malttaa mennä nukkumaan, kun oli kesken sarjan neljäs osa. Kotitöitäkin tuli tehtyä ja vauvaa kannettua toisella kädellä, kun toisessa oli Bussimurha…

Koulu alkoi - taas

Olisi paljonkin aiheita joista kirjoittaa, kuten esimerkiksi suunnattoman raivostuttava Keskisuomalaisen uutinen perussuomalaisten viivytyspolitiikasta pakolaislasten perheryhmäkodin perustamiseen liittyen. Kuinka pahantahtoisia ihmiset joskus voivat ollakaan!

Mutta oma koneeni on ollut jo jonkinaikaa pahantahtoinen mitä tulee blogin päivitykseen, eli olen ehtinyt unohtaa jo suurimman osan aiheistani. Olen nyt perheen yhteisen koneen äärellä enkä muista muuta kuin sen, että kaksi lasta on taas aloittanut koulun. Nelosella ja kakkosella. Lähtö sujui siis paljon vähemmillä jännityksillä kuin viime vuonna - kakkosluokkalaiseen iskee kuitenkin vielä lievä väsymys ja kiukku iltaisin.

Lapset toivat heti ekan koulupäivän jälkeen kotiin hirmuiset paperit aiheesta H1N1-influenssa ja ohjeistuksen olla kotona jos on kipeä olo. Vanhimmainen toi myös kovan kurkkukivun. Saatiin heti eilen noudattaa kotiinjääntiohjetta, mutta tänään hän lähti kyllä kouluun kun ei mitään eksoottisempia oireita ilmentynyt.

(Väitättekö muuten suhtautuvanne ihan neutraalisti ja yhtään pelkäämättä sikainfluenssaan? Minä olen yleensä hyvin huoleton kaikissa terveysasioissa ja niin tässäkin. Tulkoon jos on tullakseen, on noita influenssia ennenkin pidetty. Mutta kylläpä alkoi epäilys hiipiä mieleen, kun oli kipeän oloinen lapsi kotona ynnä kolme muuta, joista yksi vauva, ja puoliso mittaamassa merivettä Hangon edustalla. Perimätieto ja luetut jutut vaikkapa espanjantaudista tulevat mieleen, vaikka yhteiskunta ja ihmisten perusterveys on hiukan noista ajoista muuttunutkin. Entä jos vauva sairastuu yhtäaikaa isomman lapsen kanssa? Jos joku on vietävä lääkäriin, mitä tehdään toiselle/toisille sairastuneille? Mitä jos itse on korkeassa kuumeessa lasten kera? Silloin ennen vanhoina hyvinä aikoina yksinkertaisesti kuoltiin pois. Nyt ajattelin tarpeen tullen käyttää puhelinta.)

Dinosaurus Ben ja kysymysten kilometrit

Päästiin liikkeelle ja kaikki pysyivät terveinä koko reissun eikä kotikaan odottanut palaneena tai veden vallassa. Muutenkin oli ihan kivaa.

Ajoimme tiistai-iltana Savoon ja jatkoimme keskiviikkoaamuna mummu mukana pohjoiseen. Ajoimme "keskitietä" eli läpi niinkin eloisten paikkakuntien kuin Vaala ja Pudasjärvi. Pysähdyimme pitkästä aikaa Ranualla ja katselimme eläimiä eläinpuistossa. Useimmat nukkuivat eivätkä näyttäneet häiriintyvän meistä (sikäli kuin olivat edes näkyvillä). Vauvan kanssa on tietenkin pysähdyttävä tarpeen tullen, mutta aika sutjakkaasti päästiin kuitenkin perille.

Nelisen päivää oltiin sitten Rovaniemen entisessä maalaiskunnassa isän tekemässä hirsimökissä. Lämmintä piisasi. Lapset kävivät kahtena päivänä läheisessä koskisessa joessa kahlaamassa kiveltä kivelle, leikkivät kivillä ja kävyillä (ihan oikeesti!) ja tietenkin tapella nujasivat aina välillä. Aikuiset viettivät hekin lomaa saunoen ja syöden ja nukkuen ja rupatellen keskenään. Puoliso kaatoi pieniä koivuja aina kun silmä vältti.

Pohjoisessa on ihana olla, olen ollut Lapissa vanhempieni mukana kesäisin yksivuotiaasta asti (isällä oli Lapissa paljon tuttuja paikkoja niiltä ajoilta, kun hän teki siellä metsätöitä. Leiriydyimme siis luonnonjokirantoihin ja kiersimme lakkasoita) ja nyt oman perheen kanssa joko kesäisin tai talvisin vuosittain, työn tai sukulaisten takia lähinnä. Mökki ei ole ihan tarpeeksi pohjoisessa, mutta sen sijainnissa on ihana vapauden tunne. Nelostie kulkee läheltä, ja sitä mennen olisi parissa tunnissa Vuotsossa ja parissa lisää Inarissa. Kunhan lapset kasvavat, päästään kiertämään paikkoja siis laajemminkin.

Takaisin tullessa ajettiin nelostietä suoraan kotiin ja mummu jäi vielä hetkeksi mökille. Pysähdyspaikaksi suosittelemme Kuivaniemen Merihelmi -huoltsikkaa (lähellä vanhoja Kalottimajoja), jolla on aivan ihana uimaranta. Aaltojen kuvioima hiekkapohja ja Perämereltä saapuvia aaltoja.

Autoradiossa soi hiukan liian monesti kokoelmalevy Omituisten otusten kerho, jolta jäi päähän soimaan etenkin Tyrannosaurus Rex. Sen kertosäe menee "Dinosaurusten ja lentoliskojen maa on mennyt vuotta kuuskytäviismiljoonaa". Kuulin pitkään että Dinosaurus, Ben, ja lentoliskojen maa. Jaa jaa.

Viisivuotias ehtii muuten kysyä monta kysymystä tuollaisen matkan aikana.

Komento takaisin

Ei olla pohjoisessa. Ehkä mennään huomenna. Tähän viivästykseen on parikin syytä, ja johtuvat puhtaasti tästä omaisuuden määrästä. Kun on taloa ja autoa.

Perjantai-iltana kymmenen jälkeen alkoi kuulua kylppäristä outoa lotinaa. Pikaisesti laskeskelin ettei kenenkään pitäisi olla suihkussa, ja menin pahaa aavistaen katsomaan. Katosta tulee kuumaa vettä ja paljon! Apua ääk! Puoliso tulee tyynenä apuun ja menee kellariin sulkemaan vedet. Minä haen remontissa viime vuonna mukana olleen putkimiehen numeroa; niillä on onneksi päivystys. On Jyväskylän kuuluisa ralliviikonloppu, eikä päivystäjäkään kuulosta kauhean innostuneelta, mutta pitkän vaitiolon jälkeen sanoo vaihtavansa työvaatteet päälle ja tulevansa katsomaan. Ja oi, puolen tunnin päästä tuttu putkimies toteaa remontissa laitetun putken liittimen helmen (tms.) irronneen (niin kuulemma joskus saattaa käydä), ja siispä putken syösseen kuumat vetensä lattialle. Kun vettä tulee voimalla, se ryöpyää vinoon laipioonkin sen näköisesti kuin vesi tulisi katosta läpi. Oli huojentavaa, ettei vesi tullut yläkerrasta oikeasti katon läpi (ehdin jo ajatella minkäkokoinen ja kuinka kallis homma siitä olisi tullut) ja että oltiin kotona (en uskalla ajatellakaan, millaista jälkeä tuosta olisi aiheutunut viikon poissaolon aikana!).

Päästiin kuitenkin soittelemaan (edelleen ralliviikonloppuna) remonttifirman pomolle, jotta joku tulisi varmistamaan ettei vettä ollut päässyt laipion alle. Eihän sitä saanut ennen maanantai-aamua, eli siitä ensimmäinen viivästys.

Ennen kuin remonttipoika oli käynyt hiukan purkamassa paneeleja ja kertomassa ettei ole huolta, ehti auto kantaa kortensa kekoon. Jäähdytinnesteen merkkivalo paloi, mutta nestettä oli tarpeeksi. Seassa oli tosin öljykönttejä ja pikahuollon mukaan öljynjäähdytin hajalla eikä autolla ajamista tällöin suositella (ainakaan 1500 km). Just joo. Mikä se sellainen öljynjäähdytin on? Saatiin monimutkaisella säädöllä huoltoaika huomiselle, eli ellei uusia kiemuroita ilmene (umpisuolen puhkeaminen voisi olla hyvä lisä tähän sarjaan) olemme pohjoisen mökillä huomenna joskus yöllä.

Jos hyviä puolia on löydettävä, saimme vihdoin siirrettyä yhden kalenterissa lauantaille merkityn menon suosiolla syyskuulle. On kauhean paha tapa ahtaa kalenteri niin täyteen, etenkin kun on näitä pieniä lapsiakin. Tähän saakka oltiin ajateltu että kyllähän me ehditään takaisin, tehdään lyhempi reissu. Nyt meillä on lähdön viivästymisestä huolimatta kepeä aikataulu ja aikaa tulla kotiin maanantaihin saakka. Eli toivokaamme nyt hyviä vointeja autolle, talolle ja itsellemme; lämpimiä päiviä, mustikoita metsään, muutama poro tien varteen ja lämpimiä hämäriä elokuun iltoja, kuistilla metsään tuijottamista varten.