Hiihtolomaillen

Hiihtoloma alkaa. Hajaannumme. 11-vuotias lähtee heti tänä iltana pariksi päiväksi partiosysteemin kanssa talvitaitoja hiomaan. Kun hän palaa, lähtee hän mummun kanssa mummun luo loppulomaksi. Puoliso lähtee maanantaina työkeikalle Tanskaan. Minä ja pienimmät emme tee juuri mitään – paitsi loman alun kunniaksi käväisemme myöskin maanantaina yhden yön Joensuussa. Tähän Joensuun reissuun liittyy kiinnostavia ja jännittäviä työasioita, mutta palaan niihin tuonnempana. Loma tuntuu olevan paikallaan, mitä pitkään nukkumiseen tulee. Reilun viikon päästä on valokin taas lisääntynyt ja elämä sen mukana helpompaa.

Pakkasmuistoja

Neidillä on ollut edellisen kerran ratsastustunti joskus ennen joulua. Joka ikinen keskiviikko pakkanen on painunut viiteentoista – tai yhtenä keskiviikkona ei painunut, mutta silloin ratsastaja oli mahataudissa.

Tässä kun liki 70 yhtäjaksoista pakkasvuorokautta on kohta takana, on aika palata menneeseen. Pakkanen (ja tähdet aamutaivaalla, ja pakokaasun haju, ja lumen narske, ja kylmät varpaat) tuo toki muistoja lapsuudesta, mutta jotenkin ovat eniten tulleet mieleen yläaste- ja lukioajat. Ne ajat, kun pukeutui aina liian ohuesti (kuten nykyteinitkin) ja paleli ihan hirveästi linja-autoa aamuisin odotellessaan, välitunneilla (jotka vietettiin enemmän tai vähemmän paikoillaan kylmästä hytisten) ja taas kotimatkalla. Viikonloppuillat olivat pahimmat. Niihin aikoihin pienellä paikkakunnalla kaikki kynnelle kykenevät teinit kokoontuivat torille perjantai-iltaisin. Alkoholin kulutus oli kovaa. Vastakkaista sukupuolta katseltiin enimmäkseen kaukaa. Lämmittelemässä käytiin pankkiautomaattieteisissä tai rappukäytävissä (joista molemmista saatiin aika äkkiä häätö). Ihmeen huolettomia oltiin vaikka vaaroja oli vaikka kuinka: tappeluun tai muuten satunnaisen väkivallan kohteeksi olisi ihan hyvin voinut joutua, tai sammua lumihankeen ja paleltua kuoliaaksi. Kun oli pakko lähteä, koetettiin näyttää selvältä jos oltiin saatu joku kotoa hakemaan kotiin. Tai sitten käveltiin kaverin luo nukkumaan, entistä palelevampina. Kyllähän tuo kuulostaa ankealta tavalta viettää aikaa näin jälkikäteen, mutta hyvin tärkeitä nuo illat olivat meidänkin ystäväpiirillemme.

Kun täysi-ikäisyys ja ajokortti koittivat, illat muuttuivat sikäli hienostuneemmiksi että ajoimme naapurikaupunkiin baareihin. Yksi oli vuorollaan kuskina. Olimme pihejä, eli jätimme takit autoon, tai korkeintaan maksoimme narikkamaksun yhteen paikkaan. Onneksi jonoja ei juuri ollut, mutta ihan älyttömän kylmä oli juosta paikasta ja korttelista toiseen sisävaatteissa. Kun olimme valmiita lähtöön joskus puoli neljän korvilla aamuyöstä, oli käynnisteltävä auto ja ajettava yli 30 kilometriä kotiin. Eräänä ikimuistoisena yönä oli satanut vähintään 20 cm lunta. Baareista purkautuva nuoriso kaapi autojaan esille epäuskoisina, ja ajoi kävelyvauhtia kotipaikkakunnilleen. Lunta tuli edelleen tuiskuna. Aurat eivät olleet vielä kulkeneet. Kolme nuorta naista kinaa siitä, kenen vuoro on mennä pikkukengät jalassa puhdistamaan ajovaloja lumesta. Vauhti on niin hidas, että hiukan päihtyneiden aivojen muutenkin heikko ajantaju menee kokonaan. Olemmeko ajaneet tätä matkaa puoli tuntia, tunnin, neljä tuntia vai kuukauden? Välillä kuski pysähtyy tarkistamaan ajammeko omalla vai vastaantulevien kaistalla, vai ihan pientareellako jo.

Näistäkin vaaroista on selvitty, ja vanhempien huolesta ja nuhteista ja rajoituksista ja suuttumuksista. Ja ollaan itse vanhempi –vuorossa ja aika tyydyttävä yhteiskunnan jäsen ja kiltti veronmaksaja ja äiti. Pitäisi varmaan palata useammin menneeseen, niin ei niin huolesta ymmyrkäisenä seuraisi nykynuorten mellastusta eikä menisi ihan ällikällä jos omat lapset lähivuosina eivät olekaan enkeleitä.

Oikaisu

Oikaisu eiliseen. Neuvolan täti kysyi haluanko minäkin rokotteen samalla. No, samalla vaivalla. Nyt on aika päänsärkyinen ja pökkyräinen olo, muita oireita emme ole saaneet.

Aamun lehdessä kerrottiin, kuinka sivistys- ja perusturvalautakunnat ovat sopineet päivähoitopalvelujen sijoittuvan jatkossa sivistyspalvelujen organisaatioon. ”Lapsen näkökulmasta järjestelyllä tavoitellaan yksilöllisten kouluvalmiuksien entistä parempaa huomioimista, kun perusopetuksesta tulee varhaiskasvatuksen selkeä jatkumo.” ?? Alle kouluikäiselle päivähoidon luulisi pitävän olla leikkiä ja hoivaa eikä mitään kouluun valmistautumista.

Matin päivä ja Kustaa Vilkuna

Se on Matin päivä. Ensimmäinen kevätpäivä, sanoo vanha kansa. Kaivoin lahjaksi saamamme Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon hyllystä, ja ilahduin miten pähkähullu ja kiinnostava opus se onkaan. Kuulkaas mitä muuta kerrotaan tästä Talvi-Matista – tai Kakara-Matista tai Varis-Matista, jolloin varisten elämänkin pitäisi hiljalleen alkaa vilkastua. Kakara-nimi tulee siitä, että talviteillä hevosen lantakokkareet jääpalloina kalisivat hevosmiesten jaloissa.

Aikoinaan ei Matin päivänä saanut kammata tukkaansa, kehrätä, harjata pellavia, taitella päreitä, ryypätä maitoa, pitää koristeneulaa rinnassa tai maata päivällä. Ikävyyksiä oli muuten tiedossa tulevana kesänä (käärmeitä, sisiliskoja, hyttysiä ja kärpäsiä nyt ainakin). Kiellot oli lainattu läheisestä laskiais- ja paastonajasta.

Karjanpitäjille Matin aika toi ensimmäiset vasikat ja maidon (Vasikka-Matti). Lehmiä ei astutettu sisäruokintakaudella, eli ne poikivat aina kevättalvella. "Kun Erkkinä härkii, niin Mattina poikii". Lampaat kerittiin Matin päivän tienoilla, ja saatiin varpu- eli matinvilla.

Luonnontieteellisellä puolella Matin päivällä oli paljon sanomista. ”Matti kaivot kuivaa” –pohjavesi on alimmillaan. ”Matti pitkäparta viekottelee lapset seinuksille” – räystäille alkaa kertyä jääpuikkoja (ja mitä pidempi parta, sitä pidemmäksi kevät venyy, eli Matin aikainen suoja ja yöpakkaset olivat epäedullinen enne). ”Matista rikka sijansa syö” – aurinko alkaa päivisin sulattaa tummien korsien ja roskien ympäristöstä lunta. ”Matti heittää kuuman kiven avantoon / koskeen / kaivoon” – uutta jäätä ei muodostu veden luontaisille liikkumapaikoille.

Matti on kevättalven alku, "Matti kevään tuopi", ja valoakin alkaa olla enemmän eikä pärepihtiä tarvita "Matti pihdin nostaa, Matti pihdin kaataa". Matinpäivä on lumimääränkin suhteen talven taitekohta. Mutta monien sanontojen mukaan voi olla joko niin, että ”Matti kannot katkoo tai Matti kannot jatkaa” – uutta lunta voi tulla runsaastikin. Yhdeksän lumisadetta Matista on usein ennustettu. Jos Matin päivänä pyryttää tai on kova lumituisku, lunta tulee vielä monesti ennen kevättä. Vaikka lunta tulisi vain niin että oljenkorsi peittyy, tulee sitä ennen kevättä vielä lyhteen vahvuudelta tai kykkivän koiran korkeudelta. Väitetään jopa, että puolet lumesta on alas tulematta Mattina. (Jos viimeisin pitää tänä vuonna paikkansa, luulen että monet kiinteistöhuoltajat ja pihankolaajat alkavat miettiä mitä sillä kaikella lumella tekisi.)

Niin, ja ”Millainen ilma Matin päivänä, sellaisia sitten koko kevät”. Hyvää kauniin aurinkoista, joskin kylmää kevättä kaikille!

PS. Menemme pian hakemaan vauvalle sikainfluenssarokotteen. Rokotusprojektin lopputulema on siis viisi kautta kuusi. Itse en taida piikkiä tähän hätään hakea. Katsotaan sitten tuonnempana, jos alkaa näyttää tarpeelliselta. Muita päiväkohtaisia kuulumisia on äitini tulo kylään muutamaksi päiväksi. Se on aina kivaa, ja hänestä on kyllä käytännön apuakin kun hiihtolomien pian alkaessa meilläkin on pari logistista operaatiota suoritettavana (ja puoliso lähtee Tanskaan). Jospa äidilläkin olisi kivaa.

Desperon taru

Olemme lukeneet poikien kanssa iltasaduksi Kate DiCamillon kirjan Desperon taru (Kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta). (En voi linkittää kirja-arvosteluun, kun kaikki arvostelut olivat samannimiseen ja kirjaan pohjautuvaan animaatioon.) Oli harvinaisen koukuttava kirja. Itsekin totesi luvun lopussa, että on luettava seuraavakin. Pojista puhumattakaan… Elokuvaa en välttämättä näyttäisi nuorille lapsille, tarina on aika väkivaltaisen ja synkän oloinen tekstinäkin. Kirjassa kuitenkin lukijaa suoraan puhutteleva kertojanääni johdattelee lempeästi pahojen paikkojen yli. Ja loppu on erittäin kirkkaan onnellinen. Muitakin OLIPA HYVÄ –kirjoja on tullut luettua parin viime viikon aikana. Fred Vargasin Kuriton mies nurin ja Ursula Le Guinin Kahdesti haarautuva puu nimittäin.

Pihalla oli lunta 49cm. Kokonaan pehmeää tai kuuramaista. Taigalunta!

-17 astetta, leutoa tuulta

Joo, olin perjantaina opettamassa ihan kuin en olisi melkein vuotta kotona ollutkaan. Vauva ja isä olivat pärjänneet kotona sillä aikaa - niin kuin tiesin heidän pärjäävänkin.

Luimme ajat sitten kahden ystäväpariskunnan kanssa kalenteria, ja päätimme sunnuntaina 21. päivä helmikuuta syödä meillä lounasta ja mennä sen jälkeen toistemme ja kongolaisten maahanmuuttajatuttavien kanssa hiihtämään. Tuumasta toimeen. Laitoin muusia, valmislihapullia ja munavoita, lämmitin karjalanpiirakoita ja pistin tarjolle toisten mukanaan tuomaa leipää ja salaattia. Meillä oli kahden aikuisen ja neljän lapsen vieraina neljä aikuista ja kuusi lasta – lapsista kolme oli tullut tosiaan Ruandan kautta suomeen tuossa viime heinäkuun paikkeilla. Sitten otimme esiin talon kaikki hiihtokengät ja sukset (ja muutaman pulkan) ja lähdimme ulos. Ilmeisesti koskaan ei ole liikaa erikokoisia ja erityyppisiä monoja, vaikka näin olen joskus erheellisesti luullutkin. Saimme kuudelle lapselle suhteellisen sopivat välineet päälle. Loput laskivat pulkalla. Tulokkaat olivat ensi kertaa suksilla, mutta sitä oli vaikea uskoa. Etenkin pojat menivät kuin vanhat tekijät isoa mäkeä sekä ylös että alas. Jonkin verran haittasi rapsakka pakkanen ja vieno tuuli. Kauan ei uskallettu porukkaa pitää mäessä, etenkin kun jonkun ajan päästä kuului että NYT ON PALJON KYLMÄ! Me olemme oppineet pieninä, että pakkasella on myös kaulan, ranteiden ja nilkkojen oltava peitossa ja että varpaiden, sormien ja naaman tilannetta on tarkkailtava ulkoillessa. Hyvä olisi, jos muuttajatkin nämä asiat oppisivat… Onneksi talvesta voi oppia myös lumessa liukumisen riemun.

Villahousublues

Vuosi on taas pyörähtänyt siihen kohtaan, että huomenna menen pariksi tunniksi opettamaan talviasioita kansainväliselle biologiopiskelijajoukolle. (Tai menen jos olemme kaikki terveinä – tänään näyttää vielä hiukan harmaalta…) Vauva aikoi pärjätä sen aikaa isänsä kanssa. (Jos siis isänsä on terve…)

Liikkuvaisen lapsen kanssa kestovaippojen käyttö on hiukan haastavaa, ainakin jos ei ole investoinut moderneihin kuorihousuihin ja muihin. Kun käytössä ovat harsot ja villahousut, on vauvan huomio saatava kiinnitettyä johonkin siksi pariksikymmeneksi sekunniksi kun paketin tekeminen kestää. Tai sitten on opeteltava pukemaan harsot päälle seisovalle lapselle. Jotkut valittelevat sitä, että vaipat tippuvat konttaavan vauvan päältä pois. Me ei olla huomattu tätä, kunhan muistaa pukea bodypaidan villahousuja paikoillaan pitämään. Plussapuoli kasvavassa vauvassa on kestovaippamielessä se, että tuotokset ovat entistä kiinteämpiä eivätkä vaatteet siis likaudu juuri koskaan. Villahousujakin joutuu pesemään tosi harvoin. Pissaa tulee harvemmin vaikkakin suurempia määriä. Jos viitsii pitää vauvaa vaipanvaihtohetkellä joitakin minuutteja vaipatta (ja kuivata lattioita sen jälkeen), pärjää yhdellä vaipalla ainakin yhtä pitkään kuin pikkuvauvavaiheessa. Potta on tuossa jo esillä, mutta istuminen sillä ei kohta yhdeksänkuista vielä houkuta.

Ghana-projekti on päässyt siihen vaiheeseen, että luemme kesävaatteiden postimyyntikuvastoja, ja aiomme tilata väljiä ja vaaleita pitkähihaisia paitoja jo ensi talven tarpeiksi.

Iltavaikea neiti

Olympialomailu sujuu huonosti. En ole ilmeisesti kyllin kiinnostunut kaukalopikaluistelusta ja vastaavista (nukkumiseen verrattuna), ja pahimman penkkiurheilunälän saa tyydytettyä jo myöhäisillasta. Neiti 11v sen sijaan katsoisi kisoja yöt läpeensä. Neiti on muutenkin alkanut osoittaa entistä enemmän varhaismurrosikäisiä oireita. Onneksi oireilla on vuorokautinen sykli. Aamut sujuvat yleensä ihan hyvin ja koulusta tulee iloinen ja hyväntuulinen ja puhua säksättävä tyttö. Iltaa kohden mieliala muuttuu, veljet käyvät äärettömän rasittaviksi ja vanhemmat muuttuvat salaperäisesti tyhmiksi ja epäreiluiksi. Koulu on ihan tarpeeton ja läksyt ovat joko liian helppoja, liian vaikeita tai niitä on liian paljon. Väärä äänenpaino tai sanamuoto saattaa aiheuttaa pahaa mieltä ja huutoa, tai saa neidin sulkeutumaan omaan huoneeseensa tai vessaan pitkäksi aikaa. Nukkumaan meno mihinkään järkevään aikaan on kamala asia. Ei ole helppoa olla vielä lapsi mutta kohta enää ei.

Kiireen kirouksia

Oli sellainen liiankin paljon hyvää –viikonloppu. Perheen koon kasvaessa ja etenkin isompien lasten omien menojen lisääntyessä on tullut eteen oppimisen paikka. Ilmeisesti emme voi enää halukkaasti tarttua kaikkeen tarjolle tulevaan hyvään ja kivaan tekemiseen, vaan on opittava kieltäytymään. Tässä on opettelua niin vanhemmille kuin lapsillekin. Lapset ovat vielä siinä iässä, että suunnittelu- ja päättämisvaiheessa kaikki tuntuu hyvältä ja että joo totta kai me halutaan ja ehditään ja jaksetaan sitä ja sitäkin vielä. Toteuttamisvaiheessa tulevat mieleen sellaisetkin realiteetit kuin että joskus olisi myös levättävä ja että viikonloppuna parasta tekemistä onkin leikkiä pikkuveljen pikkulegoilla. No, opetellaan, ja ehkä osataan sitten kun on esimerkiksi valittava lisää valinnaisaineita kouluun tai kun kinutaan lisää harrastuksia tai muita menoja. Kaikkea ei ehdi eikä jaksa eikä tarvitsekaan.

Luulisi tietenkin että vanhemmat olisivat nämä läksyt oppineet jo ajat sitten, mutta ei. Ja meillä niin kuin lapsillakin on miltei mahdotonta arvottaa ja valita vaikkapa menneeseen viikonloppuun kertyneistä asioista: isovanhempien vierailu koirineen, oman viisi (nyt kuusi-) vuotiaan synttärit, isompien lasten kaverin synttärit, isompien lasten partiojuttujen nuotionsytytysharjoittelu. Tehtiin sitten kaikki. Kivaa oli. Ja väsyttävää. Sunnuntai-iltana puoliso tiivisti tämän fyysikon sanoin: ”Minä olen nyt aika virittyneessä tilassa. Kun se purkautuu niin minusta saattaa emittoitua kaikenlaista.” 11-vuotiaasta emittoitui kovaa ääntä ja muita kiukuttelun tunnusmerkkejä.

Joissakin muissakin blogeissa on pohdittu myös kiireen ympäristöulottuvuuksia. Sanoisin, että kiire on tärkein tekijä sille, että perheet ja yksilöt eivät tee ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Biojätteet lyödään kaikessa kiireessä sekajäteastiaan. Ei ole aikaa korjata tai viedä korjattavaksi, on helpompi ja nopeampi ostaa uutta. Ei ole aikaa siirtyä harrastuksiin/töihin/koululta kotiin jalan tai pyörällä tai bussilla, on mentävä autolla edestakaisin. Ei ole aikaa jäädä seuraamaan lapsen harrastetuntia, vaan ajettava turha keikka kotiin siinä välissä viimeistelemään sitä tai tuota.

Tämän kevään projekti olkoon kiireetön viikko, tavoitteena autoriippuvuuden vähentäminen. Aion katsoa miten menoja harkiten vähentämällä pystymme siirtymään paikasta toiseen julkisilla liikennevälineillä. Ja onko olo parempi, kun ei ole pakko häseltää niin kovasti koko ajan. Älkää nyt naurako kun sanon, että pidämme kiireettömän viikon kunhan ehdimme.

Olympialomalle jääden

Vauveli kulkee kovaa vauhtia kohti 9kk-päiväänsä. Tässä lapsen iässä alkaa jännästi äiti irtautumaan vauvastaan, tai siis ainakin minä olen joka kerran alkanut. Tekee mieli syödä rauhassa ja vaikka lukea samalla. On kivaa kun vauva leikkii lattialla niin että voi itse vaikkapa istua sohvalla. Alkaa ajatella että se oikea töihin paluu syksyllä on hyvä juttu. Vauvaa antaa entistä mieluummin isän tai sisarusten hoitoon hetkeksi. Imetyksen loppukin alkaa häämöttää viimeisen kaarteen takaa. Ja etenkin alkaa katsella kalenteria sillä silmällä, että mihin väliin olisi järkevä mahduttaa pari rauhallista viikkoa unikoulua varten. Onhan se lämmin vauva mahan päällä ihana, ja keskellä yötä isän ja äidin välissä konttaamista ja suloista naukuvaa ääntä harjoitteleva myös, mutta omassa sängyssä ennustettavasta ajasta aamuun saakka nukkuvassa lapsessa on omat hyvät puolensa. Maaliskuussa! Maaliskuussa se tapahtukoon.

Olimme eilen kohta kuusivuotiaan kanssa hakemassa vesirokkorokotusta. Oli ylen määrin reipas. Viikonloppuna pidetään juhlia – meille tulevat ihme ja kumma mummi ja pappa koirineen, ja sunnuntaina muutama ikätoveri syömään pyramidikakkua (…).

Olympialaisetkin alkavat. Olen kuulemma edelleen muutaman viikon virallisesti vanhempainvapaalla, eli ajattelin tehdä minimaalisesti töitä, valvoa öisin olympialaisia katsoen ja olla päivällä nuulea ja pahantuulinen. Hauskaa olympialomaa kaikille! Kovin paljon en tosin viime aikoina ole työskennellyt, mutta joutaa näistä välillä työstetyistä ikivanhoista lumen tiheysaineistoistakin hetken levätä. Oletteko tienneet, että kolmenkymmenen vuoden keskiarvo Kittilän Pokan lumen tiheydelle aukealla maalla maaliskuussa on noin 222 kilogrammaa kuutiometrissä? Ja että sama kuusimetsässä on noin 214 kilogrammaa kuutiometrissä?

Veren musiikkia

Lisää kirjahörhellystä siis. Olen jo muutamia viikkoja odotellut koska pääsen taas lukemaan yhtä lempi-scifiäni, Greg Bearin 80-luvulta kotoisin olevaa Veren musiikkia. Tällä viikolla pääsin, ja luin kirjan melkein yhtä soittoa. Kyseessä on tämmöinen biologinen entä jos –tarina. Mitä tapahtuu jos tiedemies kehittää älykkään lymfosyyttikannan, ja sitten salakuljettaa sen omassa verenkierrossaan labrasta kotiin? Entä jos mikroskooppisen pienet älykkäät solut, noosyytit, lähtevätkin kasvattamaan populaatiotaan, muokkaavat ”isäntänsä” elimistön uuteen, parempaan uskoon, onnistuvat kommunikoimaan hänen kanssaan? Entä jos ”tartunta” leviää? Entä jos noosyyttien sivilisaatio kattaa kohta kaiken elävän? Itse idea on aika pöhkö mutta kiinnostava. Eniten pidän kuitenkin ihmisten kuvauksesta. Noosyyttien kehittäjä on aikamoinen persoona mutta poistuu suhteellisen pian kuvasta. Eniten kuvataan tutkija Michael Bernardin mielenliikahduksia ja ”tartuntaa” saamattoman, ihan tavallisen tytön Suzy McKenzien selviämistä autioituneessa – tai muuttuneessa - kodissa ja kotikadulla. Suzyn suuri vaellus Brooklynistä Manhattanille ostoskärryjä työntäen, pilvenpiirtäjän yläkerrokseen toimistokerrosten ja takaportaiden kautta kiiveten pyrkien, on uskottava ja koskettava.

Rasmusnalletieteen peruskurssi

On ollut rauhallisia päiviä, viisivuotias vähän puolikuntoinen eli on pysytelty enimmäkseen kotona, eikä apuraharintamallakaan ole ollut pakollista tehtävää juuri nyt (tulossa: Emil Aaltosen säätiö sekä kanslerin matka-apurahat). On siis tullut tehtyä niinkin hyödyllisiä töitä kuin järjesteltyä Rasmus Nalle –kokoelmaamme kronologisesti oikeaan järjestykseen. Tästä olen joskus aiemmin jo puhunutkin. Julkaisuajankohta ei välttämättä kerro tietyn osan sijoittumista sarjaan, ja vaikka jotkut osat jatkuvatkin välittömästi edellisestä, näin ei aina ole. On seurattava pieniä johtolankoja – kuka kuuluu seurueeseen kulloinkin, onko Nallella myssy vai ei, entä onko Kallella saappaat. Sarjaan kuuluu yhteensä 35 osaa. Meillä on niistä 29, ja kokonaan lukematta on kolme. Tässä minun tulkintani.

Rasmus Nalle rakentaa laivan /Rasmus Nalle laivanrakentajana (Eka laiva rakennetaan.)

Rasmus Nalle kohtaa Ursulan /Rasmus Nalle tutustuu Ursulaan (Lähdetään kotoa.)

Rasmus Nalle ja rouva Silakka /Rasmus Nalle ja rouva Anjovis (Jollat ja ankkuri saadaan.)

Rasmus Nalle aarteenetsijänä (Sammakko ilmestyy porukkaan.)

Rasmus Nalle unikekojen maassa /Rasmus Nalle purjehtii unikekojen maahan (Tullaan lopussa kotiin)

Rasmus Nalle pyramidien maassa (Lähdetään kotoa, koetaan haaksirikko.)

Rasmus Nalle Kilpikonnasaarella (Laiva löytyy taas.)

Rasmus Nalle sukeltaa (Etsitään Pohjoisnapaa, Sammakko jää pois, Kaija kuoriutuu.)

Rasmus Nalle Pohjoisnavalla (Tarina kertovassa muodossa, ei repliikkeinä. Nalle saa myssyn!)

Rasmus Nalle peikkometsässä

Rasmus Nalle ja pikkuveli (Rakennetaan ohjaushytti, maalataan laiva, lisätään koristereunus. Aiotaan lähteä etsimään maailman korkeinta vuorta. Minne pikkuveli muuten katoaa myöhemmissä kirjoissa????)

Rasmus Nalle vuoristokiipeilijänä (Tässä Kalle saa saappaat eivätkä ne lähde enää jalasta.)

Rasmus Nalle Klumppedumpen jäljillä

Rasmus Nalle ja Veturi-Ville

Rasmus Nalle Pingonesiassa (Tämän kirjan lopussa palataan kotiin)

Rasmus Nalle maalla (En ole varma tämän sijoittumisesta, kirja puuttuu meiltä.)

Rasmus Nalle sadonkorjuussa (Tämä meillä on, mutta sijoittaminen on hiukan hankalaa. Kuten edellisessä, seikkailut tapahtuvat maissa.)

Rasmus Nalle lähtee merille (Tässä lähdetään jälleen kotoa.)

Rasmus Nalle Robinson Crusoen saarella (Haaksirikko ja uuden laivan rakentaminen. Kassu tulee mukaan kuvioihin.)

Rasmus Nalle saurusten maassa

Rasmus Nalle ja kummat kaverit (Kassu saa lääkärinlaukun.)

Rasmus Nalle päivänpaisteen maassa

Rasmus Nalle kuninkaana

Rasmus Nalle satulinnassa (Kassu jää pois.)

Rasmus Nalle Aladdinin luolassa

Rasmus Nalle sukellusveneessä

Rasmus Nalle laivanhakumatkalla

Rasmus Nalle jokiretkellä (Tarina kertovassa muodossa, ei repliikkeinä.)

Rasmus Nalle maailmanympärimatkalla (Tämä on tosi vaikea sijoittaa minnekään. Seikkailu alkaa kotoa ja päättyy kotiin.)

Rasmus Nalle etsii isoisää (Tätä meillä ei ole. Olettaisin sen sijoittuvan tänne näin...)

Rasmus Nalle rakentaa radioaseman (…sillä tässä isoisä on löytynyt.)

Rasmus Nalle tapaa ystäviä

Rasmus Nalle seikkailee jälleen

Rasmus Nalle ja Kettu Kehveli

Rasmus Nalle saa vauhtia (Nämä neljä viimeistä on tässä ilmestymisjärjestyksessä. Mielestäni niissä punainen lanka hukkuu ja mennään laajoista seikkailuista enemmän tilannekomiikan puolelle. Pari näistä on tosin lukematta.)

Ensimmäistä kertaa, viimeistä kertaa

Viikonlopun aikana puoliso ja 11-v ajoivat päiväksi mummin ja papan luokse ja me muut talviurheilimme ja leivoimme ja katsoimme elokuvia. Sunnuntaina lapset talviurheilivat lisää ja iltasella olimme kirkolla – kaksi oli mukana partiojutuissa ensiavun merkeissä ja loput olivat mukana nikkaroimassa jumalanpalveluksiin osallistuville lapsille puuhalaatikoita. Leikkikalujen järjestelytalkoot siis. Meilläkin voisi pitää sellaiset.

Viikonlopun aikana vauva söi ensimmäistä kertaa vispattua puolukkapuuroa ja nousi ensimmäistä kertaa portaita. Tuossa iässä on helppo kerätä uusia kokemuksia! Tästä tuli mieleen se, että ihan huomaamatta aika nuorellakin iällä alkaa tehdä joitakin asioita viimeistä kertaa. Vaikkapa hoivata omaa vauvaansa, ensimmäinen mieleen tullut esimerkki. Jorge Luis Borgesilla on tästä aiheesta mainio runo kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runo on kirjoitettu hänen viisikymmenvuotispäivänään, ja sen pääsisältö on se että ikääntyessään lukee monia kirjoja viimeistä kertaa elämässään, tapaa monia ihmisiä viimeistä kertaa elämässään, kulkee tiettyjä katuja viimeistä kertaa elämässään, menee tietyistä ovista viimeistä kertaa elämässään. Mutta kun sitä ei kerta kaikkiaan tiedä mikä kulloisessakin asiassa on se viimeinen kerta.

Olipa kerran planeetta maa

Saimme joululahjaksi itseltämme Albert Barillén viimeiseksi jääneen sarjan, Olipa kerran planeetta maa (aiempia olleet muun muassa Olipa kerran ihminen ja Olipa kerran elämä, kuten tiedättekin – aivan mahtavia tieteellisen tietämyksen aarreaittoja kaikille yli kolmevuotiaille. Meidän esikoisemme oli ehkä kuuden vanha, kun hän kysyi että onko ne trombosyytit niitä imurin näköisiä – nehän tekevät elimistössä sitä ja tätä.).

Lapset ovat nyt jossain puolivälissä sarjaa. Alkuun mietin onko sarja liian raskas noinkin pienille, aiheet nyt ovat kepoisia tyyliin köyhyys maailmassa, naisen asema, reilu kauppa, ryöstökalastus, ilmastonmuutos. Eikä ongelmia sanottavasti kaunistella sarjassa, ja tietotekstiä tulee Maestrolta suun täydeltä. Mutta mukana on toki huumoria, ja komeita kuvia, ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Mieli ei jää mustaksi vaikka katsoisi pari jaksoa peräkkäinkin. Jonkin verran sarjan pohjalta on herännyt keskustelua lasten kanssa, ja selkeästi lapsille on jäänyt mieleen joitakin ihmisten huonoja tapoja, joista olisi päästävä eroon. Kahdeksanvuotias on sanonut, että puita ei pitäisi kaataa liikaa, ja että suihkussa ei pitäisi lotrata kauan. Viisivuotias on sanonut, että ei pitäisi kalastaa semmoisilla kuusikymmentä kilometriä pitkillä ajoverkoilla. Samoin he tietävät nyt mitä on luomu ja reilu kauppa, ja ovat tyytyväisiä jos sellaisia ruokia on pöydässä. Sarja on siis helppo keino antaa ympäristökasvatusta – vaikutus saattaa olla tosin aika pieni, jos perheen elämäntavat muuten ovat kovin kuluttavia ja välinpitämättömiä.

Pyyhittekö tomuja pianoistanne?

Olemme lukeneet poikien kanssa iltaisin joululomasta lähtien Peppi-kirjoja. Kun seuraavan kerran pyyhitte porvarillisesti pölyjä pianostanne, muistakaa että tämä on melkein, mutta ei aivan kokonaan vastakohtaista merirosvona toimimiselle:

-Mutta entäs minä, nurkui Annikka. –Minä en uskalla ruveta merirosvoksi. Mitäs minä sitten teen?

-No, sinä voit olla mukana joka tapauksessa, sanoi Peppi. –Voit pyyhkiä tomuja pianosta.

Vuonna yheksänviis, Annankadun kulmilla

Viikonloppuna Suomen Euroviisufinaalissa kuultu Heli Kajon Annankadun kulmassa vei –bling- välittömän takauman kautta Annankadun kulmille, vuoteen 1995. Samaan aikaan ja paikkaan vievät yleensä myös ensimmäiset helmikuiset aurinkopäivät.

Tuona kevättalvena elin oikeastaan ainoaa villin ja vapaanopiskelijaelämän vuotta, välivuotta kaikesta jatkuvasta ja tutusta ja turvallisesta. Sitä ennen oli tullut vietettyä 19 tuttua ja turvallista vuotta kotipaikkakunnalla. Seuraavasta vuodesta lähtien oltiin jo yhdessä tuon puolison kanssa, vaikkei tosin vielä naimisissa ja toki opiskellen ja silleen young free and happy –tunnelmissa, mutta kuitenkin minusta tuntuu että tämä nykyhetkinen elämä alkoi jo sinä toisena opiskeluvuonna.

Helsinkiin opiskelemaan tulo oli yksi elämäni hienoimmista asioista. Iso kaupunki ja paljon ihmisiä, vanha ja perinteikäs ylipisto (sain vielä käydä lähes kaikki luentoni keskustan vanhoilla laitoksilla) loputtomilta tuntuneine opiskelumahdollisuuksineen, ihan oma soluasunto ilman vanhempia ja sukua ympärillä, ei edes vakavasti otettavaa poikakaveria rajoittamassa tekemisiä ja olemista. Täytyy myöntää että näin jälkikäteenkin ajatellen se vuosi oli hieno. Ehkä jos välitilassa leijumista olisi jatkunut vaikkapa kymmenen vuotta, olisi tunnelma jotenkin väljähtynyt.

Heti ekoina viikkoina aloimme kulkea kimpassa erään tutorryhmäläistytön kanssa. Hän oli paljasjalkainen helsinkiläinen ja asui Punavuoressa, Annankadun kulmilla, pröystäilevän isossa, monimutkaisen pohjaratkaisun omaavassa vanhassa huoneistossa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Hänellä oli käytössä vanha ”palvelijain puoli”, eli hänellä oli oma sisäänkäynti. Varsinaiseen asuntoon päästiin omituisesti ison kylpyhuoneen läpi kävellen. Asunnossa oli kattokruunuja, suuret erkkeri-ikkunat, kauko-ohjattu valaistus, ovipuhelin eikä lukkoja vessojen ovissa. Maalainen oli siellä ällistynyt kaiken hienoudesta. Tyttökin oli upea ja kaunis ja hauska, mutta ystävystyimme silti ihan oikeasti.

Päätimme mennä matikan appro ykkösen englanninkieliseen ryhmään. Se varsinainen oli massaluento jolla oli oikeasti niin tylsää, että hieroin kerran silmiäni niin että piilolinssi limpsahti hankalasti luomen alle ja sen sieltä onkiminen oli tosi hankalaa. Pienempi ryhmä ei tehnyt matikan tehtäviä yhtään helpommiksi, joten päätimme pyytää joitakin lähellä istuvia tekemään laskarit illalla kanssamme. Siinä sattui istumaan eräs puoliksi englantilainen, Suomeen sukua tapaamaan ja opiskellen siipiään kokeilemaan tullut poika, sekä joku toinen poika joka oli asunut vuosia Englannissa. Pyysimme heitä, laskimme laskut illalla yhdessä. Ja siitä lähtien useimpana iltana ensimmäisen vuoden aikana. Kun ajattelen sitä vuotta, tuntuu että olimme käytännöllisesti katsoen aina yhdessä. Söimme ja laskimme jonkun meistä luona, useana iltana jäimme nukkumaankin. Tässä nelikossa olimme siis minä, sitten tuo puoliso, sitten meidän vanhimmaisemme kummisetä, sekä ensin mainittu tyttö johon olemme kaikki edelleen säännöllisesti yhteydessä ja jota kaikki edelleen pidämme ystävänämme. Ja tämä tarina on tosi. (Fyysikoita meistä ei tosin tullut kenestäkään. Puoliso ja minä päästiin melko lähelle, päädyttiin tosin soveltavalle puolelle. Englantilaisesta tuli melkein arkkitehti ja sitten markkinointi-ihminen. Neljäs lähti Viroon lukemaan kieliä ja hänestä tuli kieltenopettaja.)

Helmikuun alussa, vuonna yheksänviis, Annankadun kulmilla, olimme vain me tytöt. Englantilainen oli mennyt lomalle Englantiin, tuleva puoliso oli Meksikossa rakentamassa. Aika tuntui pitkältä siinä sydäntalvella, tammikuu oli ollut pitkä ja pimeä, ja olin ikävöinyt tulevaa puolisoa joka juuri niihin aikoihin oli alkanut tuntua muita ystäviä tärkeämmältä. Helmikuu alkoi pikkupakkasessa, hehkuvan auringon kera. Olin tullut itäisestä periferiasta Punavuoreen pesemään pyykkiä ja laskemaan laskareita. Raitiovaunut jyrisivät suuren maailman malliin ja kolusimme kahviloita saadaksemme runebergintorttuja. Tuntui siltä että kevät tulee, ja elämä alkaa taas kun ystävämme pian palaavat luoksemme. Laskeminenkaan ei ollut kivaa ilman heitä.